Viiskymppisenä vaihdossa

Olin suunnitellut meneväni heti maanantaina sosiaalityöntekijä Shanun mukaan, kun hän käy tarkastuskierroksellaan alueen lastenkodeissa. Hän oli luvannut lähettää minulle viestinä ensimmäisen lastenkodin sijainnin, jotta voin tulla sinne suoraan. Oli maanantaiaamu, eikä Shanusta ollut kuulunut yhtään mitään. Tajusin myös, että olin kyllä antanut Shanulle oman numeroni, mutta en ollut pyytänyt hänen numeroaan. En siis voinut soitella perään.  Odottelin aikani, mutta kun mitään ei kuulunut, päätin unohtaa Shanun ja pitää vapaapäivän. Halusin nähdä Shiva-temppelin, jossa oli äskettäin juhlittu mahashivaratria varsin näyttävästi. Matkustin temppelille, joka sijaitsee Periyar-joen rannalla. Ylittäessäni temppelille johtavaa siltaa kuulin jonkun resitoivan mantroja. Ääni ei kuitenkaan tullut Shiva-temppeliltä vaan jostain ihan muualta. Resitointi vain jatkui ja jatkui. Vierailtuani temppelillä kävelin joen rantaa pitkin ääniä kohti. Löysin portin, ja portin takaa tien pienelle Krishna-tempp

Minä ja saksalainen sosiaalityön opiskelija Ruben lähdimme perjantai-aamuna kohti Kaladyn kaupunkia. Kaladyssa, n. 25 kilometrin päässä sijaitsee Sree Sankaracharya University of Sanskrit. Tämä yliopisto on kuuluista tasokkaasta sanskritin opetuksestaan. Yliopistossa opetetaan myös mm. perinteisiä intialaisia taidemuotoja, tanssia, teatteria, kieliä, ayurveda-lääketiedettä ja sosiaalityötä. 90-luvun alussa pyrin yliopistoon sen vuoksi, että halusin oppia sanskritin kieltä. Sitä opetettiin Helsingin yliopistossa: tarjolla oli alkeiskurssi, yksi puolentoista tunnin mittainen oppitunti kerran viikossa - ja sen päälle 20-30 tuntia itsenäistä työskentelyä. Professori Parpola oli vaativa opettaja: jos ei ollut valmis käyttämään kymmeniä tunteja viikossa kotitehtäviin, kurssille oli ihan turha tulla. Suuri osa opiskelijoista ei suorittanut tuona vuonna muita opintoja. Opintoviikkoja vuoden mittaisesta kurssista sai kuitenkin vain viisi. Olen ilmeisesti selvinnyt Helsingin yliopiston sanskrit-

Vietin perjantain ja lauantain Sree Sankaracharya University of Sanskritin järjestämässä konferenssissa, nimeltään Queer Social Work. Konferenssi on luultavasti ensimmäinen lajissaan koko Intiassa. Ja se oli aivan huikea! Kirjoitan siitä lisää seuraavassa blogitekstissä.  Eilenillalla konferenssin jälkeen tulin kotiin (juu, tässä vaiheessa yliopiston vierasmaja alkaa jo tuntua kodilta), ja keittiössä hääräili pieni eurooppalais-afrikkalainen porukka laittamassa ruokaa. Eräästä maineeltaan hyvin homofobisesta Afrikan maasta kotoisin oleva maallikkopastori ja tuleva psykologi oli hämmästyneen ilahtunut, kun tulin paikalle. Hän oli kuvitellut, että olen jossakin konferenssissa useampiakin päiviä.  Yksityisyydensuojan vuoksi en nyt mainitse pastori-psykologin kotimaan nimeä, mutta kyseisessä maassa homoseksuaalisuuteen liittyy voimakas stigma, teoista voi joutua vankilaan, ja terveydenhuollossa sekä uskonnollisissa instituutioissa tarjotaan aktiivisesti eheytysterapioita. Eivätkä nämä &quo

Olen viettänyt nyt pari päivää Ernakulamin alueen lastensuojelutoimikunnassa (Child Welfare Committee Ernakulam), johon kävin jo viime viikolla tutustumassa. Päivät ovat olleet todella mielenkiintoisia. Tämä ei ole paikka, johon perustutkinto-opiskelijat pääsevät tekemään harjoittelua. Itse asiassa tutustumiseenkin tarvitaan valtion antama lupa. Mutta koska tämä on Intia, lupa ilmeisesti hoitui kohdallani niin, että professori Anish tuntee komitean johtajan Mr. Shajun, ja Mr. Shajun hyväksyntä on yhtä kuin valtion lupa. Tällaisessa valtion paikassa ollaan kuitenkin tarkkoja. Valokuvia ei saa ottaa, joten ainoat kuvani ovat paikan pihalta ja odotushuoneesta. Tässä odotushuone, jossa kaksi harjoittelussa olevaa jatko-opiskelijaa neuvovat paikalle tulevia asiakkaita, kirjaavat ylös nimet, auttavat ilmoitusten (tai "valitusten") kirjoittamisessa. Vasemmalla oleva ovi johtaa komiteaan, oikealla puolella on ns. neuvontahuone, jossa asiakas voi puhua rauhallisessa tilassa kahdestaan

En ole ainoa väsynyt ja ankea henkilö. Tällä hetkellä tuntuu vähän kaikilla olevan ankeaa täällä kampuksella. Afrikkalaisista monella on kova koti-ikävä. Intialainen kulttuuri on vieras, ruoka ei maistu. Opiskelijoilla on myös tenttikausi menossa, ja moni on aika poikki. Italialainen Silvia tuli tänään kotiin ja puhisi, että ei voinut edes keskittyä koko tenttiin, koska oli niin hirveä meteli. Juu, tänään alkoivat kampuksella yliopistojen väliset koripallokisat, ja avajaiset olivat tietenkin äänekkäät. Pitikö ne järjestää samaan aikaan tenttien kanssa? En tiedä, kuinka kauan kisat jatkuvat, mutta kampuksella pelataan edelleen, tätä on jatkunut tunteja. Olen itse kaveripiirissäni kuuluisa siitä, että en jaksa keskittyä urheilukisojen katsomiseen. En jaksanut nytkään. Silti ylitin itseni ja käväisin paikalla! Yritin olla haukottelematta kovin näkyvästi.  Lauantaina kampuksella jaettiin stipendejä Keralan maaseudulta kotoisin oleville vähävaraisille ja lahjakkaille opiskelijoille. Mr. Ran

Olen ollut viime päivät ihan älyttömän väsynyt. Olin niin innoissani pitkän koronan hoidon tehoista, että selvästi ylirasitin itseni, kun aloin toimia "normaalisti" eli niin kuin joskus muinoin ennen koronaa. No, nyt on sitten pitänyt taas levätä. Eilen täällä juhlittiin suurin menoin  mahashivaratria,  ja vaikka olin kovasti suunnitellut lähteväni temppelijuhlille, kuumeinen olo sai jäämään kotiin. 😓  Vaikka olin jo perjantaina ihan puhki, kävin tutustumassa paikalliseen lastensuojelun toimistoon: Child Welfare Comittee Ernakulamiin. Tässä kuva paikan pihalta. Pihalla leikki joukko lastensuojelupuhelimen kautta paikalle tuotuja lapsia, mutta luonnollisesti en heistä laita tähän mitään kuvia. Sisällä pöydät notkuivat lastensuojeluilmoituksia, ja työntekijöillä oli joku kokous menossa. Paikan johtaja, sosiaalityöntekijä Mr. Shaju oli kiireisen oloinen, mutta ehti jutella kanssani kokouksen jälkeen.  Mr. Shajukin oli vakuuttunut Suomesta maailman onnellisimpana maana ja oli ju

"Tarvitaanko Suomessa sosiaalityötä?" kysyi naisten käsityöpajan opettaja minulta. Tutustuimme tänään taas yhteen naisia voimaannuttavaan projektiin: pajaan, jossa pidetään naisille kirjontakursseja ja ommellaan kauppoihin kangaskasseja.  Moni täällä Keralassa tietää Suomen. Eilenkin eräs tuttu muovijätteenkäsittelijä tuli innoissaan kertomaan, kuinka oli jutellut tyttärensä kanssa tapaamastaan suomalaisesta, ja tytär oli kertonut Suomen olevan tosi kaunis ja tosi ystävällinen paikka. Ja tietenkin maailman onnellisin maa.  Samoilla linjoilla oli pajamme opettaja: miten maailman onnellisimmassa maassa voi olla tarvetta sosiaalityölle? Tällä kertaa en viitsinyt pilata kanssakulkijan iloa kertomalla korkeista itsemurhaluvuista tai mielenterveysongelmista. Mainitsin jotain ympäripyöreää siitä, että hyvästä infrastruktuurista huolimatta meilläkin on ongelmamme. Ja sosiaalityöntekijöistä on suoranainen pula.  Työpaja oli kivan rento kokemus alkuviikon jätehuoltotyön jälkeen.  Pajas

Käsitykseni sosiaalityön kentästä on taas laajentunut. Olemme Sarwan kanssa osallistuneet nyt parin päivän ajan jätehuoltoprojektiin nimeltä Harita Kerala Mission. Harita on malajalamia ja tarkoittaa vihreää. Projektin tarkoituksena on tehdä Keralasta ekologinen ja puhdas paikka, jossa jätteet käsitellään asianmukaisesti. Projektissa pyritään edistämään hygieenistä jätehuoltoa.  Intialainen jätehuolto ei ole samanlaista kuin meillä Suomessa. Täällä ihmiset heittelevät jätteitään katujen varsille, tyhjille tonteille, jokiin. Jopa rakennusjätteet saatetaan kipata surutta jokeen tai jonnekin julkiselle paikalle. Roskakasoja lojuu teitten varsilla, ja välillä joku sytyttää kasan palamaan. Tuleen heitellään sitten kaikki mahdollinen, kuten muovijäte. Mm. tähän Harita Kerala Mission pyrkii vaikuttamaan. Matkustimme eilen Keezhmad-nimiseen kylään, joka sijaitsee n. puolen tunnin ajomatkan päässä yliopistolta. Odottelimme kylän panchayatin toimistossa projektia koordinoivaa sosiaalityöntekijä

Monet suomalaiset hehkuttavat Intiassa matkaillessaan paikallisten ihmisten ystävällisyyttä ja sydämellisyyttä. Ja ei ihme että hehkuttavat, minun kokemukseni on samanlainen täällä Keralassa. Vastaantulijat hymyilevät, ihmiset huomioivat ja ovat tosi avuliaita. Minulle jopa tarjottiin metrossa istumapaikkaa! (Pitää totuuden vuoksi sanoa, että muinaisella 90-luvulla koin paljon ikäviä hetkiä, tosin Pohjois-Intiassa. Olin lopen kyllästynyt lähentelyyn ja kourimiseen.) Meitä on tällä hetkellä seitsemän länsimaista vaihto-opiskelijaa täällä yliopistolla: minä, kaksi saksalaista, kolme belgialaista ja yksi italialainen. Suurin osa ulkomaalaisista opiskelijoista tulee Afrikasta. Nepalista on myös pari, Sri Lankasta ainakin yksi. Sitten on Intian muista osavaltioista kotoisin olevia opiskelijoita. Meillä on oma vaihto-opiskelijaporukka, jonka kanssa tapaamme ruokalassa eli Messissä. Mess tarjoilee neljä ateriaa päivässä: aamiaisen, lounaan, tiffinin ja illallisen. Itse syön yleensä ainoastaa

Olen tänään tehnyt tutustumisretkiä lähiseudulle, paikkoihin joihin pääsee jalan. Aamiaisen jälkeen lähdin lähimmälle hindutemppelille. Täällä kirkot ovat kovin näkyvässä roolissa katukuvassa. Ne ovat isoja ja valkeita, ja niitä on paljon. Vaikka suurin osa osavaltion väestöstä on hinduja, hindutemppelit jotenkin maastoutuvat. Tätä lähintä temppeliä en olisi luultavasti edes löytänyt ilman google mapsia, niin syrjäisen kadun päässä se sijaitsi.  Keralassa ollaan temppeleissä aika tiukkoja: ulkomaalaisilta on pääsy kielletty moniin. Meidän oman kylän temppelistä minua ei kuitenkaan kukaan käännyttänyt pois. No, olen kyllä aiemminkin päässyt ulkomaalaisilta kiellettyihin temppeleihin allekirjoittamalla lapun, jossa vakuutan kunnioittavani suuresti temppelissä palvottavaa jumaluutta. Mikä on ollut ihan totta. Luulen kuitenkin, että täällä Keralassa se ei kaikkialla riittäisi. Tämä osavaltio on kuuluisa tiukkuudestaan.  Temppelissä oli rauhallinen aamu, pari pappia suorittamassa rukouksia,

Tutustuin uuteen vanhustyön muotoon. Yliopistolla on keskus nimeltä Rajagiri outREACH, joka koordinoi erilaisia yhteisötyön muotoja. Yksi työmuoto on tietyn alueen seniorikansalaisille suunnatut, kerran viikossa toteutettavat "päivähoitokeskukset", joissa osallistujat tapaavat toisiaan, osallistuvat erilaisiin ohjelmiin, syövät yhdessä ym.  Maamerkkimme oli paikallisen kalastajakylän katolinen kirkko. Latinalainen, ei syyrialais-malabarilainen (saatan kirjoittaa näistä kirkoista myöhemmin lisää, jos iskee inspiraatio). Tilaisuus pidettiin kirkon takapihalla sijaitsevassa suuressa hallissa. Aiemmin tilaisuudet pidettiin yhteisötalossa, mutta koska se oli huonossa kunnossa, käyttöön oli saatu kirkon tilat. Tilaisuudessa myös rukoiltiin muutamaan otteeseen, ja jossain vaiheessa paikalle saapui pieni ryhmä katolisia pappeja, joita selvästi kunnioitettiin kovasti. Osallistujat eivät näissä tilaisuuksissa kuitenkaan edusta vain tiettyä uskontoa. Täällä oli sekä hinduja että kristit

90-luvulla olen istunut Intiassa erinäisten skoottereiden ja moottoripyörien kyydissä. Ilman kypärää. Sari päällä, vinottain tarakalla. Kun nyt lähdin Intiaan, vannoin mielessäni että en enää koskaan mene siihen kamalaan liikenteeseen keikkumaan millekään tarakalle.  Mutta mitäs teet, kun paikallinen sossu ilmoittaa että menemme kentälle skoottereilla, hypätkää kyytiin. Taas mentiin. Onneksi en ollut pukeutunut sariin. Ja onneksi täällä Kochissa on kuitenkin huomattavasti rauhallisempi liikenne kuin esim. Mumbaissa.  Skootterikyyti oli itse asiassa ihan miellyttävä siinä vaiheessa kun pääsimme maaseudun rauhaan, ja takavesien viileä(hkö)t tuulet puhalsivat. Määränpäämme oli muuan unelias kalastajakylä. Kylässä on käynnissä projekti, jossa työllistetään ja voimaannutetaan naisia. Naisten voimaannuttaminen on täällä selvästi isompikin trendi. Tämä naisryhmä keskittyi luomuviljelyyn.  Viljelypaikka sijaitsi ihan meren rannalla, tuuli puhalsi kookospalmuissa ja lehmä ammui. Tuli hetkeksi m