Kalastajakylä ja päihdetyötä

90-luvulla olen istunut Intiassa erinäisten skoottereiden ja moottoripyörien kyydissä. Ilman kypärää. Sari päällä, vinottain tarakalla. Kun nyt lähdin Intiaan, vannoin mielessäni että en enää koskaan mene siihen kamalaan liikenteeseen keikkumaan millekään tarakalle. 

Mutta mitäs teet, kun paikallinen sossu ilmoittaa että menemme kentälle skoottereilla, hypätkää kyytiin. Taas mentiin. Onneksi en ollut pukeutunut sariin. Ja onneksi täällä Kochissa on kuitenkin huomattavasti rauhallisempi liikenne kuin esim. Mumbaissa. 

Skootterikyyti oli itse asiassa ihan miellyttävä siinä vaiheessa kun pääsimme maaseudun rauhaan, ja takavesien viileä(hkö)t tuulet puhalsivat. Määränpäämme oli muuan unelias kalastajakylä. Kylässä on käynnissä projekti, jossa työllistetään ja voimaannutetaan naisia. Naisten voimaannuttaminen on täällä selvästi isompikin trendi. Tämä naisryhmä keskittyi luomuviljelyyn. 

Viljelypaikka sijaitsi ihan meren rannalla, tuuli puhalsi kookospalmuissa ja lehmä ammui. Tuli hetkeksi melkein suomalainen rantasaunafiilis.  

Nämä naiset taas keskittyivät rantojen siivoamiseen ja aitojen rakentamiseen luonnonmateriaaleista.

Vasemmalla minä, oikeassa reunassa Saksasta tullut vaihtari Sarwa. Vieressäni projektin vastuuhenkilö, joka merkitsee jokaisen naisen työpäivät muistiin, valokuvaa heidät todisteeksi että he ovat tulleet työmaalle, ja ilmoittaa tiedot panchayatille, jonka kautta naiset saavat palkan työstään. (Panchayat on paikallistason hallintoelin.) Vaikka kylä oli meistä tosi idyllinen, naiset pyysivät minulta että ottaisin heidät mukaani Suomeen. He ovat niin kyllästyneitä kylään, ja erityisesti siihen että koko ajan on vain rapuja ja pieniä kaloja ruokana. 

Itse olen kyllä vielä tykännyt keralalaisesta kala- ja äyriäisruoasta. Lounasta söimme tänään erityisen kivassa paikassa: naisten omistamassa ja pyörittämässä kalaravintolassa. Verrattuna muuhun Intiaan Keralassa on naisilla enemmän tilaa hengittää, opiskella ja tehdä töitä. Näin tänään jopa kaksi naisriksakuskia. Voi olla että heitä on muuallakin, mutta itse en ole aiemmin törmännyt. 

Vierailimme myös kalastajakylän koulussa. Se on valtion koulu, ja valtion kouluissa oppilaat ovat yleensä vähävaraisempia. Perheet, joilla on rahaa, lähettävät lapsensa yksityiskouluihin. Vasemmalla opettaja, joka tiesi suomalaisen koulujärjestelmän. Keralalaisia opettajia on jopa vieraillut Suomessa tutustumassa järjestelmäämme, ja nyt osavaltio yrittää muokata omia koulujaan suomalaisen mallin mukaisiksi. Oikealla koulukuraattori. Kuraattori kertoi lasten saavan koulussa sekä aamiaisen että lounaan. Ruoka on osalle lapsista pääasiallinen syy tulla kouluun. 

Kylässä on myös päiväkoti, jonka työntekijöitä tapasimme. Lapset olivat vierailumme aikana päiväunilla, joten heihin emme päässeet tutustumaan. Kuvassa oleva päiväkodin työntekijä huolehtii lasten lisäksi mm. siitä, että kylän raskaana olevat naiset saavat heille kuuluvat ilmaiset lisäravinteet. Yksi nainen tekee valtavasti töitä koko kylän hyvinvoinnin eteen. 

Vierailimme Sarwan kanssa myös ODICissa eli paikassa nimeltä Outreach Drop-in Centre. Se on sosiaalisen oikeudenmukaisuuden ja voimaannuttamisen ministeriön (Ministry of Social Justice and Empowerment) alaisen projektin toimisto. Projekti pyrkii puuttumaan huumeidenkäyttöön ja ehkäisemään sitä. Kalastajakylässä, jossa vierailimme, on sosiaalityöntekijöiden mukaan paljon päihdeongelmia, ja he tekevät tiivistä yhteistyötä paikallisen koulun kanssa, pitävät kyläläisille valistustilaisuuksia ym. Aiemmin työntekijät ottivat yhteyttä paikallisiin panchayateihin ja pyysivät lupaa tulla pitämään huumevalistusta; nyt panchayatit ottavat heihin itse yhteyttä ja toivovat valistustilaisuuksia. 

Projektin toimisto sijaitsee kuitenkin muualla kuin kalastajakylässä. Alue, jolla toimisto sijaitsee on kaupungissa ja ns. hotspot, eli paikka jossa on paljon päihdeongelmia. Minun silmiini alue näyttäytyi ihan tavallisena asuinalueena, mutta keskuksen työntekijät vakuuttivat että minun pitäisi vain mennä näihin asuntoihin, niin huomaisin ongelmat. Nuoret käyttävät mm. muuntohuumeita, LSD:tä ja kannabistuotteita omissa porukoissaan. 

Projektin pääasiallinen kohderyhmä ovat 12-19-vuotiaat nuoret, mutta työntekijät työskentelevät tarvittaessa muidenkin ikäryhmien kanssa. On tavallista että nuori tulee asiakkaaksi, ja sitten käy ilmi että nuoren isä on alkoholisti. 

Tässä osa keskuksen sosiaalityöntekijöistä.

Juttelimme pitkään näiden sossujen kanssa. He kertoivat mm. että yksikään nuori ei ole hakeutunut itsenäisesti hoitoon heille. Koulu, vanhemmat tai poliisi ottavat yleensä yhteyttä, ja asiakkuus alkaa siitä. Onnistumisprosentti päihdeongelmien hoidossa on matala, aivan kuten meillä Suomessakin. 

Olen itse ollut pikku pätkän sosiaalityöntekijänä vieroitushoitoyksikössä, ja kokemukseni mukaan Suomessa päihdehoitoa toteutetaan yleensä aikamoisen lääketieteelliseltä pohjalta. Päihdeongelma käsitetään vakavana aivosairautena. Toipumiskeskeisiin, lääkkeettömiin hoitoihin ei juurikaan saa tukea. Minua kiinnosti, mikä on tämän projektin teoriapohja. Työntekijöistä kysymykseni oli vähän vaikea. Mietittyään asiaa he kertoivat näkevänsä päihdeongelmien juurisyinä hajonneet perheet, mm. perheen isän avioliiton ulkopuoliset suhteet ja sen että perheen äiti ei tarjoa lapsille riittävää hoivaa. Sosiaalinen media nostettiin yhdeksi syyksi myös. Päihdeongelmaa tarkasteltiin siis yhteydessä sosiaaliseen kontekstiin, ei aivokemiaan. 

Projektissa nähtiin tupakkakin eräänlaisena huumeena, jonka käyttöön kuuluu puuttua. Tupakka ja alkoholi ovat kyllä laillisia aineita täällä Keralassa, mutta valtakulttuurissa eivät sosiaalisesti kovin hyväksyttyjä. Alkoholin nauttiminen on sallittua, mutta jos päihtyneenä käyttäytyy huonosti, poliisi voi ottaa kiinni ja ohjata vieroitukseen. Projektin työntekijät kertoivat itsekin ohjaavansa asiakkaita tarvittaessa vieroitukseen, ja pyrkivät samalla neuvottelemaan asiakkailleen edulliset hinnat. Olisi hauskaa nähdä suomalainen sosiaalityöntekijä tinkimässä vieroitushoidon hinnasta jonkun yksityisen palveluntuottajan kanssa...

Nyt on pakko mennä nukkumaan. Päivä on ollut pitkä, ja huomenna pitäisi taas lähteä kentälle.