Jätehuoltososiaalityötä

Käsitykseni sosiaalityön kentästä on taas laajentunut. Olemme Sarwan kanssa osallistuneet nyt parin päivän ajan jätehuoltoprojektiin nimeltä Harita Kerala Mission. Harita on malajalamia ja tarkoittaa vihreää. Projektin tarkoituksena on tehdä Keralasta ekologinen ja puhdas paikka, jossa jätteet käsitellään asianmukaisesti. Projektissa pyritään edistämään hygieenistä jätehuoltoa. 

Intialainen jätehuolto ei ole samanlaista kuin meillä Suomessa. Täällä ihmiset heittelevät jätteitään katujen varsille, tyhjille tonteille, jokiin. Jopa rakennusjätteet saatetaan kipata surutta jokeen tai jonnekin julkiselle paikalle. Roskakasoja lojuu teitten varsilla, ja välillä joku sytyttää kasan palamaan. Tuleen heitellään sitten kaikki mahdollinen, kuten muovijäte. Mm. tähän Harita Kerala Mission pyrkii vaikuttamaan.

Matkustimme eilen Keezhmad-nimiseen kylään, joka sijaitsee n. puolen tunnin ajomatkan päässä yliopistolta. Odottelimme kylän panchayatin toimistossa projektia koordinoivaa sosiaalityöntekijää ja muita harjoittelussa olevia sosiaalityön opiskelijoita. OutREACH oli toivonut meidän saapuvan paikalle viimeistään kymmeneltä, ja suomalais-saksalaisen täsmällisinä olimme paikalla silloin kuin pitää. Toiset opiskelijat valuivat paikalle vasta yhdentoista maissa. Koordinaattori-sosiaalityöntekijä tuli vielä myöhemmin (hänellä oli jotain menoa, mutta olimme häneen kyllä puhelinyhteydessä jo kymmeneltä). Toisena päivänä eli tänään emme todellakaan noudattaneet outREACHin käskyä tulla paikalle jo klo 9.30. 

Keezhmadin kylässä Harita Kerala Mission työntekijät ja harjoittelijat kiertelevät ihmisten kodeissa kertomassa jätehuollosta ja asianmukaisesta jätteiden käsittelystä. Taloudet voivat rekisteröityä palveluun, jossa n. kerran kuussa heidän kotoaan tullaan hakemaan muovijäte. Heidän on itse pitänyt pestä ja puhdistaa se kierrätystä varten. Muovijätteen keräys on järjestetty yhteistyössä naisten voimaantumisprojektin kanssa: naisille tarjotaan töitä jätteiden kerääjinä, ja palkan he saavat suoraan kotitalouksilta. Muovijätteen poiskuljetus maksaa 50 rupiaa kerta, tämä on naisten palkka. Kuulemma lähes kaikki kylän talot ovat rekisteröityneet tähän palveluun, ja nekin jotka eivät ole, käytännössä osallistuvat jäteringin toimintaan. 

Jos ihminen heittää jätteensä tien varrelle tai toisen kyläläisen maille, hän voi saada 10 000 rupian sakot. Sakon määrä kasvaa, mikäli rikos toistuu. Kolmas kerta maksaakin jo 50 000. Ymmärsin, että sosiaalityöntekijä periaatteessa keräisi näitä sakkoja, mutta ainakaan tässä kylässä ketään ei ole vielä sakotettu.

Tutustuimme muovijätteitä kerääviin ja lajitteleviin naisiin.

Lajittelukeskuksessa ahkeroi nauravainen ja iloinen porukka valtavien muovijätettä sisältävien säkkien keskellä, useammassa huoneessa. Opiskelija Elsa tulkkasi puhettani, kun kyselin naisilta heidän työstään. Naiset kertoivat tykkäävänsä hommasta. Heidän mielestään ihmiset eivät ymmärrä muovin arvoa, kun heittävät sitä pois. He itse sanoivat muovin olevan kuin kultaa. He saavat rahaa sekä muovin keräämisestä että sen myymisestä eteenpäin. 

Ovelta ovelle kiertäminen ei kuitenkaan ole aina helppoa. Ihmiset saattavat sanoa ikäviä ja loukkaavia asioita. Kysyin, tuleeko poliisi apuun, jos jotain ikävää tapahtuu. Poliisilla on naisten mukaan velvollisuus tulla auttamaan. He eivät kuitenkaan ole koskaan turvautuneet poliisiin apuun, vaan yrittävät selvittää asiat itse. 

Vaikka kylä oli tosi siisti, oli sielläkin tätä Intiassa joka paikassa lojuvaa pikkujätettä: muovipakkauksia, karkkipapereita, naruja, lehtiä, vaatteita, pulloja, lasia ynnä muuta. Meidän työnämme oli siivota panchayatin toimiston ja kylätalon ympäristö jätteistä. Tavoitteena oli tietenkin siistimpi ympäristö mutta myös kyläläisten tietoisuuden nostaminen. Hanskat siis käteen ja hommiin. Kuvassa Elsa ja minä. 

Päivän kuumuus ja paahde tekivät hommasta fyysisesti vaativaa, ja työ oli tietenkin vähän likaista. Tältä näyttivät suomalaisen sosiaalityöntekijän jalat päivän urakan jälkeen. Harvemmin Suomessa sossuntöissä näin likaantuu. 

Toisena päivänä kävimmekin sitten läpi paikallisia taloja. Jakaannuimme ryhmiin ja suuntasimme alueelle, jossa asuu lähinnä päiväpalkkalaisia: tehdastyöläisiä, rakennustyöläisiä, siivoojia. Kiersimme ovelta ovelle kyselemässä, tietävätkö he Harita Kerala -projektista, ovatko mukana muovinkierrätyksessä ja mitä tekevät muille jätteilleen. Kaikki talot, jossa kävimme, olivat mukana muovinkierrätysprojektissa. Suurimmalla osalla oli talon seinässä qr-koodillinen tarra, jota tarvitaan projektin kirjanpidossa. Joillain tarraa ei ollut, ja otimme heidän yhteystietonsa ylös, jotta panchayat voi liittää heidät tähän digitaaliseen ulottuvuuteen. Kuvassa oikealla projektia koordinoiva sosiaalityöntekijä Sayana ohjaa opiskelijoita eri puolille kylää.

Monista kylän asukkaista oli hauskaa, että mukana oli ulkomaalainen. Eräs mummo valitteli sitä, että ei osaa englantia, kun hänen vanhemmillaan ei ollut varaa kouluttaa häntä. Minäkin valittelin olematonta malajalamin taitoani. Mutta pelkällä malajalamillakaan ei kylässä pärjännyt ihan kaikissa taloissa. Yksi tapaamistamme mummoista puhui pelkkää tamilia (jolloin kommunikaatio kyllä onnistuu jonkin verran, koska tamil ja malajalam ovat niin lähellä toisiaan). Toinen ryhmä oli mennyt taloon, jonka asukkaat puhuivat vain hindiä. Siiden loppui keralalaisten opiskelijoiden kielitaito. Jotkut kylässä asuvat siirtotyöläiset taas puhuvat bengalia. 

Tässä paikallisia sosiaalityön opiskelijoita (+Sayana neljäntenä oikealta) lepotauolla raskaan urakan päätteeksi.

Totesimme Sarwan kanssa juuri, että olemme tosi poikki näiden kahden päivän jälkeen. Eilinen aherrus siivoushommissa ja tämänpäiväinen ovelta ovelle kiertäminen ovat käyneet kyllä työstä, vaikka tahti ei olekaan niin tappava kuin suomalaisissa projekteissa. Mutta toisaalta täällä on tappavaa tämä kuumuus! Säätiedotuksen mukaan tänään säätila tuntui käytännössä 39 asteelta. 

Sitä paitsi paluumatkat kotiin ovat myös vaatineet veronsa. Aamuisin olemme toimineet kuin kermaper....etuoikeutetut länsimaalaiset ja ottaneet taksin paikalle. Paluumatkan olemme kulkeneet julkisilla, kuten muutkin opiskelijat, pomppineet kiikkerissä ruuhkabusseissa, vaihtaneet liikennevälinettä ja kävelleet. 

Ai niin, lounastakin söimme hyvin edullisessa ravintolassa, joka oli valtion tukemaa projektitoimintaa. Tässäkin projektissa on kyse naisten työllistämisestä ja voimaannuttamisesta. Ravintola sijaitsee vastapäätä kylän panchayatin toimistoa (panchayatin toimisto kuvassa oikealla).