Sree Sankaracharya University of Sanskrit ja Queer Social Work

Minä ja saksalainen sosiaalityön opiskelija Ruben lähdimme perjantai-aamuna kohti Kaladyn kaupunkia. Kaladyssa, n. 25 kilometrin päässä sijaitsee Sree Sankaracharya University of Sanskrit. Tämä yliopisto on kuuluista tasokkaasta sanskritin opetuksestaan. Yliopistossa opetetaan myös mm. perinteisiä intialaisia taidemuotoja, tanssia, teatteria, kieliä, ayurveda-lääketiedettä ja sosiaalityötä.

90-luvun alussa pyrin yliopistoon sen vuoksi, että halusin oppia sanskritin kieltä. Sitä opetettiin Helsingin yliopistossa: tarjolla oli alkeiskurssi, yksi puolentoista tunnin mittainen oppitunti kerran viikossa - ja sen päälle 20-30 tuntia itsenäistä työskentelyä. Professori Parpola oli vaativa opettaja: jos ei ollut valmis käyttämään kymmeniä tunteja viikossa kotitehtäviin, kurssille oli ihan turha tulla. Suuri osa opiskelijoista ei suorittanut tuona vuonna muita opintoja. Opintoviikkoja vuoden mittaisesta kurssista sai kuitenkin vain viisi.

Olen ilmeisesti selvinnyt Helsingin yliopiston sanskrit-opetuksen aiheuttamista vaurioista, ja on ollut jopa ikävä sanskritin kieltä. Olin innoissani, että pääsen tutustumaan sanskrit-yliopistoon. Sree Sankaracharya Universityssa ei ole pelkkiä sanskritin kursseja, vaan useita sanskritiin keskittyviä laitoksia. Sanskrit Sahitya keskittyy sanskritinkieliseen kirjallisuuteen, Sanskrit General yleiseen sanskritin opetukseen, Sanskrit Vyakarana sanskritin kielioppiin, Sanskrit Nyaya filosofiaan ja vanhoihin pyhiin teksteihin, Sanskrit Vedanta vedanta-filosofiaan, jonka edustaja yliopiston nimeä kantava muinainen pyhimys Sree Sankaracharya on. 

Sosiaalityönkin opetukseen kuuluu sanskritin opintoja, itse asiassa kaikkien sosiaalityön opiskelijoiden on suoritettava kurssi, jonka aiheena on sanskrit ja sosiaalityö. Opiskelijat kertoivat, että he käyvät läpi vanhoja pyhiä tekstejä ja niissä esiintyviä viittauksia sosiaalityöhön. Ihan huikea lähtökohta sosiaalityöhön: löytää juuret syvältä omasta historiasta. 

Harjoitteluni alussa eräs kentällä tapaamani sosiaalityöntekijä kommentoi sosiaalityön alkaneen Intiassa silloin, kun Tata Institute of Social Sciences perustettiin 30-luvulla Mumbaissa. Mieleni teki huomauttaa, että varmasti Intiassa on ollut sosiaalityötä tätäkin ennen. Sree Sankaracharya -yliopistosta valmistuneet sossut ainakin näkevät sosiaalityön syvemmin ja laajemmin, ja olin tästä lähestymistavasta kovin innoissani. Sosiaalityön apulaisproffa palautti minut kuitenkin maan pinnalle: opiskelijat vihaavat sosiaalityön ja sanskritin yhdistelmäkurssia. 😂

Sree Sankaracharya -yliopisto on valtion rahoittama, mutta vähän samalla tavalla hindulainen kuin tämä meidän yliopistomme on katolilainen. Lähestulkoon kaikissa uskonnollisissa piireissä on vaikeuksia aidosti puolustaa sateenkaari-ihmisten oikeuksia, joten sikälikin oli ilahduttavaa että juuri tässä yliopistossa järjestettiin konferenssi aiheena Queer Social Work. 

Idea konferenssin järjestämiseen oli tullut sosiaalityön opiskelijoilta. Kampuksella on näkyvä queer-yhteisö, ja opiskelijoita selvästi kuunnellaan ja kannustetaan. Koko kampusalue vaikutti muutenkin ihanalta luovuuden ja kantaaottavuuden pesäkkeeltä. Seinämaalauksia oli vähän joka paikassa.

Ilahduttavaa oli myös se, että seminaarissa kuulemamme puheenvuorot, paneelikeskustelut ja työpajat olivat oikeasti todella hyviä ja täynnä asiaa. Paikalle oli kutsuttu kovan luokan asiantuntijoita, kuten tohtori Ramakrishnan SAATHIIsta. SAATHII on ihmisoikeusjärjestö, joka pyrkii edistämään HIVin, sukupuolen ja/tai seksuaalisuuden takia marginalisoitujen yhteisöjen oikeutta erilaisiin palveluihin.

Ramakrishnan asuu ja työskentelee naapuriosavaltiossa Tamil Nadussa ja kertoi luennollaan Tamil Nadun kieltäneen lääkäreiltä eheytysterapioiden harjoittamisen. Tamil Nadu on myös kieltänyt intersukupuolisina syntyneiden lasten leikkaukset, jos niille ei ole terveydellisiä perusteita. Tässä suhteessa osavaltio on Suomea edellä. Meillähän näitä kosmeettisia leikkauksia tehdään, ja käytännöt vaihtelevat sairaalojen välillä (suomalaisten intersukupuolisten lasten ihmisoikeuksien puutteista voi lukea lisää täältä). 

Tässä seminaarin puhujia. Istumassa vasemmalta lukien tohtori L. Ramakrishnan, sitten tohtori Jayashree A K, joka on esittelyn mukaan Keralan vihatuin feministi, ja oikealla sosiaalityön laitoksen johtaja tohtori Jose Antony. 

Antonyn avajaispuheenvuoro oli koskettava. Hän myönsi heti suoraan, ettei tiedä seminaarin aiheesta riittävästi. Hän tulee tänne nöyränä opiskelijana oppimaan omilta opiskelijoiltaan. Ihana asenne, erityisesti täällä hierarkioiden kultamaassa. 

Kuvasta puuttuva apulaisprofessori, tohtori Reshma Bharadwaj piti myös huikean puheen, jonka teemana oli koko yhteiskunnan saaminen sellaiseen tilaan, että se on turvallinen myös seksuaali- ja sukupuolivähemmistöille. Koko yhteiskunta pitäisi "queeriyttää". Hän käänsi tässä yhteydessä käyttämänsä queer-termin malajalamiksi: vimashanam. Vimashanam tarkoittaa rakkaudella koskemista. Koko yhteiskunta pitäisi käydä läpi tällä rakkauden kosketuksella ja tarkastella, miten rakenteet ja käytännöt vaikuttavat niihin, joiden elämä ei asetu yhteiskunnan tiukkoihin normeihin. Minusta tämä vimashanam-termi on aivan ihana. Koska siitähän kaikessa ihmisoikeuksien puolesta taistelemisessa lopulta on kyse: rakkaudesta, siitä että kaikista välitetään, myös sinne marginaaliin joutuneista. 

Osallistuimme myös työpajaan nimeltä Queer Affirmative Councelling Practice. Tällainen työpaja olisi tarpeen ihan kaikille terapia- ja kohtaamistyötä tekeville aivan kaikkialla. Minulle jäi mieleen lause "Mental Health is Political". Työpajan vetäjä, psykologi Akash Mohan kävi läpi erilaisia asennoitumistapoja, joita terapeutit käyttävät suhteessa queeriin. On terapeutteja, jotka ovat mielestään neutraaleja, mutta tällainen muka-neutraalius voi olla asiakkaalle haitallista. On queer-ystävällisiä, mikä on astetta parempi, mutta ei lähellekään niin hyvä kuin "queer affirmative", jossa terapeutti aktiivisesti ottaa selvää asioista, kouluttautuu, kehittyy ja kyseenalaistaa ilman että kuvittelee olevansa valmis. Hän ottaa kantaa ja pyrkii vaikuttamaan oman alansa käsityksiin ja käytäntöihin. 

Työpaja sijoittui tietenkin intialaiseen kontekstiin, jossa sukupuolinormit ovat paljon tiukempia, järjestetyt avioliitot kuuluvat pakettiin, ja tietenkin kysymykset kastista ja uskonnosta ovat aina läsnä. Mohan korjasi itse itseään huomatessaan puhuvansa "ylemmistä" ja "alemmista" kasteista - ja alkoi puhua sortavista ja sorretuista kasteista. Pian hän kuitenkin vaihtoi neutraalimpiin termeihin savarna (kastihindu) ja dalit. 

Konferenssi jatkui, kuulimme tiukkaa puhetta intialaisista kampuksista, joista yksikään ei ole queer-turvallinen. Cisheteroita opiskelijoita innostettiin suorastaan kapinaan: jos queeriä opiskelukaveria ei kohdella oikeudenmukaisesti, boikotoi, älä osallistu opetukseen! Pelkkä sympatia ei riitä, jos ei aktiivisesti ajeta yhdenvertaisuutta. 

Saimme myös nauttia taiteesta, kuten paniya-alkuperäiskansaan kuuluvan transgenderin esittämästä perinteisestä tanssista ja yliopiston taideopiskelijoiden esityksistä. Pieni vilaus tanssitaiteen opiskelijoista tässä.

Pyhimys Sree Sankaracharyan, jonka nimeä yliopisto kantaa, uskotaan syntyneen alueella. Lähdimme toisena seminaaripäivänä Rubenin ja seuraamme liittyneen Sarwan kanssa vierailulle temppeliin, jonka kohdalla pyhimyksen sanotaan syntyneen. Tässä syntymätemppelin portti. 

Temppelin takana virtaa Periyar-joki, ja kävelimme temppelivierailun jälkeen joen rannalle "pyhille krokotiiliportaille". Portaat ovat saaneet nimensä siitä, että pyhimys joutui siellä lapsena krokotiilin hampaisiin. Emme olleet varmoja, onko joessa edelleen paljonkin krokotiileja. Istuimme silti rannalla ja kahlasimme vedessä. Seuraamme liittyi intialainen perhe: äiti, isä, isoisä ja poika. He olivat juuri käyneet temppelissä sopimassa rituaalista, jossa perheen poika saa pyhän nauhansa. Brahmana-pojat saavat lapsena tämän nauhan ja käyttävät sitä koko loppuelämänsä. 

Perhe oli kovin innokas juttelemaan kanssamme. Miehet vaikuttivat olevan hyvin ylpeitä siitä, että ovat brahmanoita eli korkeinta kastia. He kutsuivat itseään Intian juutalaisiksi, mikä on kieltämättä hämmentävä vertaus. Olen kyllä joistakin lehtiartikkeleista ymmärtänyt, että juutalaisuus-vertaus on otettu käyttöön, kun kastijärjestelmän huipulla olevat ovat alkaneet menettää asemiaan. Sortajista on yllättäen tullut sorrettuja. Tulee mieleen valkoisen, lihaa syövän heteromiehen valitus siitä, että häntä sorretaan, ja tasa-arvo menee liian pitkälle. En kuitenkaan voi tätä vertausta tämän enempää kommentoida, kun en ole aiheeseen perehtynyt. Ainakaan vielä! :-D 

Tapaamamme brahmana-perheessä perinteiset arvot olivat voimissaan. Käytiin läpi puhdasoppiseen hindulaisuuteen kuuluvia elämänvaiheita, joihin kuuluu siirtyminen lapsesta opiskelijaksi, opiskelijasta perheelliseksi, perheellisestä erakoksi, erakosta lopulta sannyasiniksi eli kierteleväksi askeetiksi. Mutta huom! Nämä vaiheet kuuluvat siis miehelle, naisilla on vain, kuten perheenisä totesi, "avustava rooli". Oli jotenkin absurdia siirtyä queer-konferenssista täysin toisenlaiseen todellisuuteen tämän perheen myötä. Oli pakko kysyä, että miten käy elämänvaiheiden, jos joku ei halua naimisiin. Tämä taas oli tuttaviemme mielestä aivan absurdi kysymys. JOKAINEN haluaa naimisiin, jos vain on valmistunut ammattiin ja pankkitilillä on riittävästi rahaa. 

En alkanut kysellä, mitä tapahtuu jos lapsi on homo eikä halua naimisiin, mutta olimme tosiaan pyhällä paikalla, jossa krokotiili oli ottanut pyhimyslapsen hampaisiinsa ja vapautti tämän vasta sitten, kun äiti antoi lapselleen luvan skipata pari elämänvaihetta. Sree Sankaracharya siirtyi siis suoraan opiskelijasta sannyasiniksi. Tämä oli perheenkin myönnettävä, mutta pyhimykset ovat tietenkin eri juttu. He muistuttivat, että hindulaisuudessa on kuitenkin arvokkaampaa käydä läpi kaikki elämänvaiheet kuin siirtyä suoraan vaeltelijaksi. Tai siis miehille se on arvokkaampaa. Nainen siinä sitten vähän avustelee.