Laulavia sossuja, Baby-nimisiä mummoja, ja ei, en ole nunna

Tutustuin uuteen vanhustyön muotoon. Yliopistolla on keskus nimeltä Rajagiri outREACH, joka koordinoi erilaisia yhteisötyön muotoja. Yksi työmuoto on tietyn alueen seniorikansalaisille suunnatut, kerran viikossa toteutettavat "päivähoitokeskukset", joissa osallistujat tapaavat toisiaan, osallistuvat erilaisiin ohjelmiin, syövät yhdessä ym. 

Maamerkkimme oli paikallisen kalastajakylän katolinen kirkko. Latinalainen, ei syyrialais-malabarilainen (saatan kirjoittaa näistä kirkoista myöhemmin lisää, jos iskee inspiraatio). Tilaisuus pidettiin kirkon takapihalla sijaitsevassa suuressa hallissa. Aiemmin tilaisuudet pidettiin yhteisötalossa, mutta koska se oli huonossa kunnossa, käyttöön oli saatu kirkon tilat. Tilaisuudessa myös rukoiltiin muutamaan otteeseen, ja jossain vaiheessa paikalle saapui pieni ryhmä katolisia pappeja, joita selvästi kunnioitettiin kovasti. Osallistujat eivät näissä tilaisuuksissa kuitenkaan edusta vain tiettyä uskontoa. Täällä oli sekä hinduja että kristittyjä. Toisten panchayatien (paikallishallintoelinten) alueilla asuu myös muslimeita, jolloin tilaisuuksiin osallistuva ikäihmisporukka on entistä moniuskontoisempaa.

Tilaisuuteen oli saapunut kuutisenkymmentä seniorikansalaista. Osa tuli pienen matkan päästä kävellen, osa vähän kauempaa riksakyydillä. Tässä viisi mummoa (yksi ei näy kunnolla) on onnistunut ahtautumaan yhteen autoriksaan.

Seniorit istuivat tuoleilla, seurasivat ohjelmaa, välillä joku heistä otti mikin ja lauloi laulun. Osa miehistä piti puheita. Yksi esitti monologin jostakin näytelmästä. Sosiaalityön harjoittelua suorittamassa ollut opiskelija tanssi. Projektin päällikkö, sosiaalityöntekijä Ranjit lauloi. Toisetkin työntekijät lauloivat. Ranjith pyysi minua ja Sarwaa laulamaan. Sarwa kieltäytyi kohteliaasti, minä totesin että mikäs siinä, otin mikin ja vetäisin jotain Petri Laaksosen klassikkoa kehiin. 

Tässä projektin työntekijä laulaa.

Tilaisuutta seuraillessa tuli mieleen monenlaisia mietteitä. Tuli suru siitä, kuinka Suomessa yhteisöt ovat pitkälti hajonneet. Vanhukset voivat olla lähes heitteillä yksin omissa kodeissaan. Intiassa ymmärretään paremmin seuran, jakamisen ja yhteisön merkitys ihmisen hyvinvoinnille. Mietin myös sitä, että tunnen oloni tosi kotoisaksi näissä keralalaisissa kalastajakylissä. Oma äidinpuoleinen sukuni on kotoisin Suomenlahden saarten kalastajakylistä, johtuneeko siitä? 

Yhteisöt ovat taloudellisestikin hyvin tärkeitä. Paikallisen eläkkeen perustaso on 1600 rupiaa kuussa. Olisko 18 euron suuruinen summa. Ei kukaan kykene elämään itsenäisesti tuollaisella summalla. 

Yhteisöllisyys voi olla myös kuristavaa, jos et kykene sopeutumaan yhteisösi normeihin. HIV-tukikeskuksessa tapaamani Meenakshi oli esimerkki tästä. Kun hän kietäytyi elämästä miehenä, jopa oma perhe hylkäsi. Hänen isänsä sanoi, että toivoisi mieluummin lapsensa olevan kuollut. Kyläyhteisöön ei ollut enää mitään asiaa. Mutta kuitenkin vuosien päästä välit ovat korjaantuneet. Vanhemmat kutsuvat taas kylään. Jopa kyläläiset soittelevat ja ovat hyväksyneet Meenakshin uuden roolin. Niin Suomessa kuin Intiassa vaikeimpia ovatkin siirtymävaiheet, joissa ihminen ei enää elä vanhassa roolissaan, jota häneltä on odotettu, mutta ei ole oikein asettunut uuteenkaan. Sosiaalityö voi olla tällaisissa vaiheissa ratkaiseva, elämän pelastava tekijä. Kaikki kunnia erilaisille järjestöille, jotka Suomessakin tekevät arvokasta työtä ja auttavat muodostamaan uusia yhteisöjä menetettyjen tilalle. 

Mutta takaisin ikäihmisten pariin. Laulava sosiaalityöntekijä sai miettimään suomalaista työotetta sosiaalityössä. Se on aika kuivaa ja virkamiesmäistä. Itse olen kyllä kuunnellut joskus asiakkaiden laulua ja soittoa, mutta en ole tainnut koskaan itse laulaa. Intiassa nämä laulu- ja tanssiasiat ovat selvästi rennompia. Toisaalta täällä asetetaan tiukempia rajoituksia sille, miten töihin pukeudutaan. Farkut ja T-paita ovat ihan nou-nou, etenkin naisten kohdalla. Sari on jees naisilla, mutta miehet eivät saa olla liian perinteisiä: lungi eli lannevaate ei sossuntöissä käy. 

Itse olen pukeutunut täällä normien mukaisesti tunikaan ja housuihin. Silti tuli vähän yllätyksenä, kun vanhustilaisuudessa vieraileva italialainen pappi tiedusteli, olenko nunna. 👀 Tämä italialainen isä oli ollut vuosikausia lähetystyössä eri puolilla maailmaa, ja hänen kutsumuksensa oli työskennellä hyvin haavoittuvassa asemassa olevien muuttajien parissa. Kerroin, että olin itse juuri käynyt paikallisessa muuttajille suunnatussa tukikeskuksessa, jossa keskitytään HIVin ehkäisyyn. Isä ei ollut asiasta ehkä niin innoissaan. HIV-työn olennainen osa eli kondomit eivät taida olla kamalan suosittuja katolilaisten isien keskuudessa. En aloittanut syvällisempää keskustelua aiheesta. Olen vähän väsynyt uskonnollisiin keskusteluihin. Eilenillalla ugandalainen vaihto-opiskelija ja maallikkopastori selitti minulle innoissaan demonien karkoituksesta, synnin vastustamisesta ja pyhän hengen armolahjoista, kehotti minua antamaan elämäni Jeesukselle ja kyseli, millä levelillä rukoukseni ovat. Hän nauroi kippurassa, kun kerroin etten tiennyt rukouksissa olevan jotain tasoja, ja että minua eivät demonit kiinnosta kovin paljoa. Uskontotieteellisesti tietty hirveän kiinnostavia tällaiset keskustelut, samaten ne demonit, mutta henkilökohtaisesti haluan vähän taukoa. 

No niin, taas harhauduin senioreista muualle. Mummot olivat mukavia ja halusivat kovasti jutella.  Tietty se, että he juttelivat malajalamiksi, asetti hieman haasteita kommunikaatiolle. Nimeä osaan kyllä kysyä, ja tapasinkin useamman mummon, jonka nimi on Baby. Pääasia kuitenkin välittyi: mummoista oli kivaa että olin paikalla, ja toivoivat näkevänsä uudestaan. Suunnitelmissa onkin tavata heidät taas ensi viikolla.