Viiskymppisenä vaihdossa

Olen saapunut takaisin Suomeen. Kone laskeutui aurinkoiseen ja valkoiseen maisemaan, jonnekin tosi hiljaiseen ja tyhjään paikkaan. Intian jälkeen Helsinki-Vantaan lentoasemalla tuli fiilis, että on saapunut Lappiin. Mikä ihana rauha ja hiljaisuus!  Maailman onnellisimman maan ihmiset eivät paljoa kommunikoi tuntemattomien kanssa. Junaa odottaessani pelkäsin, että menen vahingossa seisomaan liian lähelle kanssamatkustajia, Intiassa kun henkilökohtainen tila on jotenkin kutistunut. Brahmapuramin tulipalo oli saatu sammutettua, kun lähdin. Savut eivät olleet kuitenkaan vielä hälvenneet. Vaarana on myös happosade, kun ilmaan kohonneet myrkyt pamahtavat sateen mukana maahan. Sain matkalla viestin kirjastonhoitaja Varshalta, että Kochissa sataa. Sade on kieltämättä helpotus, sillä kuumuus alkoi jo olla sietämätöntä. Samalla piti varoitella ystävää: älä mene sateeseen, muista Brahmapuramin myrkyt. Kotimatka oli pitkä. Ehdin lueskella intialaisia lehtiä, ja nyt siellä jo keskustellaan samansuk

Lähdin perjantaina Alappuzhaan n. 65 km päähän pakoon Kochin huonoa ilmanlaatua. Vietin siellä kolme yötä ihan turistina: hengailin biitsillä, uin, söin, tutustuin takavesiin, vierailin museossa. Uutisten mukaan Kochissa vallitsee kaasukammiomainen tilanne, joka muistuttaa koronarajoitusten aikaa: kaikki ovat sisätiloissa. Brahmapuramin kaatopaikkaa ei ole vielä saatu kokonaan sammutettua.  Lähetin Alappuzhasta käsin kysymyksen yliopiston kansainvälisen toimiston työntekijälle tästä lockdown-tilanteesta. Hän vastasi, että alueella jolla yliopisto sijaitsee, ei ole mitään rajoituksia. Kun olin jo kotimatkalla, melkein perillä, sain uuden viestin: nyt on meidän yliopistokin suljettu.  Olen siis taas täällä "kaasukammiossa", mutta mielestäni ilmanlaatu on parempi kuin silloin kun lähdin. Kaduilla on kyllä ihmisiä. Yritän kuitenkin oleskella sisällä niin paljon kuin mahdollista. Alappuzhan ranta on rauhallinen paikka, suorastaan aution tuntuinen. Aamulla lähinnä kalastajat purkav

Kampuksella moni valittaa. Silmiä kirvelee, kurkkuun sattuu. Etenkin öisin haisee palaneelta, kun tuuli kääntyy.  Syynä on Brahmapuram-niminen laaja kaatopaikka, joka on noin viikko sitten syttynyt palamaan. Kaatopaikka on ollut ongelmallinen jo aiemminkin: täytetty yli äyräittensä ja saastuttaa ympäristöä. Paikan surkeaan tilaan liittyy jotain lahjontajuttuja. Nyt siellä palaa muovijäte, josta pääsee koko ajan valtava määrä erilaisia myrkkyjä ilmaan. Kochin ilmanlaatumittarin lukemat ovat laskeneet kuin lehmän häntä.  Kaatopaikalle on yliopistolta kymmenisen kilometriä matkaa. Lehdistä voi lukea, että kaatopaikan ympäristön kaikki oppilaitokset on suljettu, ja asukkaita on kehotettu oleskelemaan sisätiloissa. Ihmiset oireilevat, ja sairaalat ovat täynnä. Savu leviää laajalle ja aiheuttaa lehtitietojen mukaan vakavia terveysongelmia. The Indian Expressin mukaan myös meidän yliopistomme ja viereinen koulu on suljettu. Juu, oikeasti ei ole. Kaikki jatkuu niin kuin ennenkin. Meillä ei ole

Vietin eilisen päivän Thrissurin kaupungissa n. 70 km päässä täältä Rajagiri Collegesta. Sarwan piti lähteä mukaan, mutta hänelle tuli yllättävä este, joten lähdin reissuun yksin. Matkan tarkoitus oli tutustua Sahayatrikaan. Sahayatrika on n. kaksikymmentä vuotta sitten perustettu järjestö, joka tukee naisiksi syntymässä määriteltyjä sateenkaari-ihmisiä täällä Keralassa, lähinnä siis lesboja, biseksuaalinaisia ja transmiehiä. Järjestön perustaminen sai kipinän naisiksi määriteltyjen sateenkaari-ihmisten tekemistä itsemurhista.  Järjestöllä on pienehkö toimisto Thrissurissa, neljä vakituista työntekijää ja tällä hetkellä yksi harjoittelija. Vierailuni aikana paikalla oli vain työntekijä Ahana ja harjoittelija Riza.  Kuvassa oikealla Ahana, joka oli yksi Queer Social Work -konferenssin panelisteista. Vasemmalla Riza, joka opiskelee Tata Institute of Social Sciencesessa ja tekee kuukauden mittaista harjoittelua Sahayatrikassa.  Juttelimme Rizan ja Ahanan kanssa parisen tuntia toimistolla,

En ole ennen viime viikkoa ehtinyt (tai jaksanut) juurikaan oleskella yliopiston kirjastossa. Mutta lopultakin viime viikon lopussa oli aikaa ja energiaa tutkia kaikkia varsin mielenkiintoisia kirjoja, istua ja lukea. Tällaista materiaalia ei Suomesta löydä. Olen ilmiselvästi omaksunut paikallisen 6-päiväisen työviikon, kun vietin koko lauantainkin kirjastossa. Kirjastohommat ovat vieneet niin mukanaan, että on pitänyt neljän jälkeen alkaa vahvasti muistutella itselle, että työpäivä on ohi, pitää lähteä kotiin.  Olen ystävystynyt yhden kirjastonhoitajan, rouva Varshan kanssa. Varsha antoi minulle luvan käyttää omaa huonettaan kirjapinojeni säilytykseen. Kun olin huoneessa, huomasin ison pinon kirjoja, joiden aiheina oli mm. homoseksuaalisuus, intialaisten lesbojen tarinat, patriarkaatin murtaminen. Ilahtuneena kysyin Varshalta, tekeekö hän jotakin tutkimusta näistä aiheista. Ei hän tee, nämä kirjat ovat huoneessa kaikkien käytettävissä, jos vaikkapa joku sosiaalityön maisteriopiskelija

En ole juurikaan ehtinyt istua yliopiston kirjastossa, mutta tänään päätin viettää päivän siellä. Kiitos herra Shanun tekemän katoamistempun minulla on aikaa lukea! Yliopistojen kirjastot eivät täällä olekaan samanlaisia paikkoja kuin Suomessa, että kävellään vain sisään ja mennään tutkimaan hyllyjä. Sree Sankaracharya -yliopistossa ei ollut toivoakaan päästä kirjastoon, kun ei ollut yliopiston henkilökorttia tai erillistä lupalappua. Rajagiri Collegessa sentään pääsen kirjastoon sisälle turvaportin kautta. Laukku on jätettävä ulkopuolelle, mikä on vähän epäkätevää, koska mukana on tietokoneen lisäksi luultavasti lompakko, kännykkä, silmälasit, kalenteri ja muuta. Tasapainoilet sitten tämän lastin kanssa kiertelemässä hyllyjä ja hakemassa kiinnostavaa materiaalia. Ja kiinnostavaa materiaaliahan löytyy! Yrität sitten suoriutua tämän materiaalin JA sen edellisen lastin kanssa lukusalin pöydän luo. Onneksi kirjastonhoitaja tuli auttamaan tämän kirjapinon kanssa.  Matkalla kirjastoon satui