Valkoinen iho ja Church of South India

Monet suomalaiset hehkuttavat Intiassa matkaillessaan paikallisten ihmisten ystävällisyyttä ja sydämellisyyttä. Ja ei ihme että hehkuttavat, minun kokemukseni on samanlainen täällä Keralassa. Vastaantulijat hymyilevät, ihmiset huomioivat ja ovat tosi avuliaita. Minulle jopa tarjottiin metrossa istumapaikkaa! (Pitää totuuden vuoksi sanoa, että muinaisella 90-luvulla koin paljon ikäviä hetkiä, tosin Pohjois-Intiassa. Olin lopen kyllästynyt lähentelyyn ja kourimiseen.)

Meitä on tällä hetkellä seitsemän länsimaista vaihto-opiskelijaa täällä yliopistolla: minä, kaksi saksalaista, kolme belgialaista ja yksi italialainen. Suurin osa ulkomaalaisista opiskelijoista tulee Afrikasta. Nepalista on myös pari, Sri Lankasta ainakin yksi. Sitten on Intian muista osavaltioista kotoisin olevia opiskelijoita. Meillä on oma vaihto-opiskelijaporukka, jonka kanssa tapaamme ruokalassa eli Messissä. Mess tarjoilee neljä ateriaa päivässä: aamiaisen, lounaan, tiffinin ja illallisen. Itse syön yleensä ainoastaan aamiaista ja illallista, lounaan aikana en usein edes ole yliopistolla. 

Ruokalassa on kaksi puolta: opiskelijapuoli ja yliopiston henkilökunnalle ja vieraille tarkoitettu fiinimpi puoli. Länsimaiset opiskelijat on yritetty saada pysymään siellä hienommalla puolella, mutta täällä on kapinoitu sitä vastaan. Minulta meni pari päivää, että sain vakiinnutettua paikkani opiskelijapuolelle. Sitä ennen joku tuli koko ajan ohjaamaan hienompaan paikkaan. Lopulta eräs afrikkalainen topakka naisopiskelija kivahti, että "maybe she wants to sit with us!" ja oli ihan oikeassa. Hienommalla puolella on tylsää ja yksinäistä. 

Ruokalassa tulee vaihdettua kuulumiset monen kanssa, kuten Nepalista tulleen Lalitin, srilankalaisen Nandun, ruandalaisen Paulin, ugandalaisen Emmanuelin. Odishan osavaltiosta kotoisin olevan Snigin juttuja odotan innolla, koska hänellä on yleensä jotakin hauskaa ja terävää sanottavaa omista psykologian opinnoistaan ja Ragajiri Collegen meiningistä ylipäänsä. 

Tänä aamuna kysyin aamiaisseuralaisiltani, kokevatko he Intian ystävälliseksi ja sydämelliseksi paikaksi. Nepalista tullut Lalit totesi, että hän, samaten kuin srilankalainen kaveri, eivät erotu ihonvärinsä puolesta juurikaan paikallisista. Heitä kohdellaan ihan kuin kaikkia muitakin - paitsi kun käy ilmi että he eivät puhu malajalamia, joku saattaa yrittää nyhtää korkeampaa hintaa. Afrikkalainen Winnie sen sijaan erottuu paikallisista. Eikä hänen kokemuksensa ollut lainkaan sellainen kuin minulla tai muilla suomalaisilla. Hän kertoi saavansa paljon ikävää huomiota osakseen. Ihmiset tuijottavat, eivätkä mitenkään ystävällisen kiinnostuneina. Jos Winnie hymyilee, hymyyn ei useinkaan vastata. Ihmiset tulevat kysymään kysymyksiä, jotka tuntuvat ikäviltä. Winnie kertoi toki tavanneensa mukavia ja ystävällisiä ihmisiä, mutta hän tapaa koko ajan myös niitä ennakkoluuloisia ja rajoittuneita. Intia ei ole afrikkalaisille niin ihana ja sydämellinen paikka kuin se on meille, joilla on valkea iho.

Aamiaisen jälkeen päätin lähteä kirkkoon. Täällä on erilaisia katolisia kirkkoja vaikka kuinka paljon, mutta minua kiinnosti Church of South India eli intialaisittain kotoisasti CSI. CSI on syntynyt vuonna 1947 neljän eri protestanttisen kirkkokunnan (metodistit, episkopaalit, presbyteerit ja kalvinistista traditiota edustavat) yhdistyessä yhdeksi kirkoksi. CSI on Intian mittapuulla hyvin edistyksellinen. Kirkko hyväksyy naispappeuden, vastustaa voimakkaasti kastijärjestelmää, ja kirkon sisällä esiintyy myös seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjä puolustavaa puhetta. Tosin eräs pastori lähes menetti työnsä osallistuttuaan täällä Keralassa Pride-kulkueeseen. 

Kirkossa oli käynnissä konfirmaatiomessu, joka oli kieltämättä ihan yhtä tylsä kuin kaikki perus-luterilaiset messut sunnuntaisin. Tai ehkä vielä tylsempi, koska puhe oli malajalamia, enkä ymmärtänyt kuin sanoja sieltä ja täältä. Virretkin olivat ihan tuntemattomia. Messun jälkeen sain kuitenkin uusia kavereita: lähetyssaarnaajana miehensä kanssa työskentelevän Smitan (kuvassa vasemmalla) ja tietotekniikan insinöörin, jonka nimeä en enää muista. 

Näiden naisten kanssa juttelimme monenlaista ja lounastimme yhdessä kirkon pihalla. Smita kertoi olleensa 20 vuotta kenttälähetyssaarnaajana Karnatakan osavaltiossa. CSI:ssa on kahdenlaisia lähetyssaarnaajia: kentällä toimivia ja rahoitusta kerääviä. Kaikki kuulemma tykkäävät olla kentällä: saa jutella ihmisille ja kertoa ilosanomaa Jeesuksesta. Nyt Smita työskentelee "rahoituslähetyssaarnaajana", eli kerää paremmin toimeentulevilta seurakuntalaisilta lahjoituksia kirkon toimintaan. Ei niin kivaa hommaa.  

Naiset olivat ihan ihmeissään, kun kerroin kävelleeni kirkkoon. Matka oli pari kilometriä. Heistä se oli VALTAVA saavutus. He laskeskelivat, kuinka hirveän aikaisin minun on täytynyt lähteä. Intialaiset eivät heidän mukaansa mielellään kävele minnekään. No, täytyy sanoa että kävely ei välttämättä ole niin miellyttävä elämys, jos on paljon liikennettä, rajoitettu tila kävellä ja tukahduttavan kuuma. Mutta suomalaisena olen tottunut kävelemään. Ja viime aikoina on olonikin ollut ihan kävelykuntoinen.