Kampuselämää

En ole ainoa väsynyt ja ankea henkilö. Tällä hetkellä tuntuu vähän kaikilla olevan ankeaa täällä kampuksella. Afrikkalaisista monella on kova koti-ikävä. Intialainen kulttuuri on vieras, ruoka ei maistu. Opiskelijoilla on myös tenttikausi menossa, ja moni on aika poikki. Italialainen Silvia tuli tänään kotiin ja puhisi, että ei voinut edes keskittyä koko tenttiin, koska oli niin hirveä meteli. Juu, tänään alkoivat kampuksella yliopistojen väliset koripallokisat, ja avajaiset olivat tietenkin äänekkäät. Pitikö ne järjestää samaan aikaan tenttien kanssa? En tiedä, kuinka kauan kisat jatkuvat, mutta kampuksella pelataan edelleen, tätä on jatkunut tunteja.

Olen itse kaveripiirissäni kuuluisa siitä, että en jaksa keskittyä urheilukisojen katsomiseen. En jaksanut nytkään. Silti ylitin itseni ja käväisin paikalla! Yritin olla haukottelematta kovin näkyvästi. 

Lauantaina kampuksella jaettiin stipendejä Keralan maaseudulta kotoisin oleville vähävaraisille ja lahjakkaille opiskelijoille. Mr. Ranjit oli velvoittanut belgialaiset opiskelijat osallistumaan tilaisuuteen, ja minä liityin mukaan, koska asia kiinnosti. 

Ja taas mentiin Intia-meiningillä. Ranjitin viestin mukaan tapahtuma alkaisi klo 9 Carmel Hall -nimisessä paikassa. Menimme kyseiseen paikkaan ehkä viittä yli yhdeksän. Paikka oli lukittu ja tyhjä. Soittoja Ranjitille, joka lopulta vastasi ja kertoi uuden sijainnin. No, ei sielläkään ollut mitään. Lopulta löysimme paikan, kun paikalliset opiskelijat tulivat hakemaan meitä sinne. Luulimme olevamme myöhässä, koska tilaisuudenhan piti alkaa klo 9. Seinällä oli kuitenkin tilaisuuden mainos, ja siinä aloitusajaksi oli ilmoitettu 9.30. Olimme siis vain ihan vähän myöhässä. Tosin tilaisuus ei ollut vielä silloinkaan alkanut. Istuskelimme ja odottelimme. Lopulta joku tuli kutsumaan teelle. Menimme takaisin pihalle. Joimme teetä. Odottelimme. Menimme takaisin saliin. Tilaisuus alkoi klo 10.20. 

Tilaisuudessa espanjalainen säätiö Ramuni Paniker Trust jakoi tosiaan niitä stipendejä. Oli paljon, paljon puheita: espanjalainen säätiön johtaja puhui, Mr. Ranjit puhui, opiskelijat jotka olivat opiskelleet stipendin turvin, pitivät kiitollisia puheenvuoroja. Otettiin yhteiskuvia. 

Ranjit pyysi meitä länsimaisia vaihto-opiskelijoita puhumaan. Olin tosi väsynyt, eikä minulla ollut yhtään mitään sanottavaa, joten Ranjitin suureksi hämmästykseksi kieltäydyin. (Hän ehkä muisti elävästi Petri Laaksos -tulkintani vanhustyön parista ja oletti että olen aina yhtä valmis tarttumaan mikkiin.) Onneksi kahdella belgialaisella oli halua ja intoa kertoa mm. sellaista, että Belgiassa opiskelijat vain saavat stipendit eivätkä tapaa stipendin antajia, ja on mukavaa kun täällä stipendin antaja kohtaa sen vastaanottajat. On mukava kun voi osoittaa kiitollisuutta. (Tosin kyseisen stipendin ehtoihin kuuluu, että se maksetaan vähitellen takaisin opintojen jälkeen, kun on saatu työpaikka...eli muistuttaa eräänlaista opintolainaa. Joka tapauksessa se mahdollistaa opinnot monelle, joilla ei ole niihin muuten mahdollisuutta.)

Belgiassa yliopisto-opinnot ovat maksullisia, joten belgialaisille tämä on arkipäivää: vanhemmat maksavat opinnot, ja lahjakkaat joilla ei ole rikkaita vanhempia, saavat stipendejä. Pohjoismaisen hyvinvointivaltion kasvattina tämä on minulle kovin vierasta. Okei, kiva että lahjakkaita tuetaan, mutta entä ne joiden kyvyt eivät ole yhtä suuret? Tai joilla ehkä on vaikeaa elämässä eivätkä he siksi ole pystyneet tuomaan lahjojaan esille? Eikö kaikille pitäisi antaa mahdollisuus yliopisto-opintoihin?

Oli hassua huomata, että myös ugandalainen Emmanuel oli kanssani ihan samoissa mietteissä. Hän kertoi oppineensa psykologian opinnoissaan, että heikommin suoriutuvat tarvitsevat enemmän tukea. Ei ole hyvä, että voimaannutetaan vain niitä, jotka ovat jo ennestään voimaantuneita.  

Tällaisia isompia tapahtumia kampuksella on ollut (ja on). Henkilökohtaisessa elämässäni on sellainen tilanne, että huoneeni vessasta on palanut lamppu jo pari viikkoa sitten. En ole tehnyt asialle mitään. Täällä käy siivoustiimi säännöllisen epäsäännöllisesti, ja he ovat tietoisia siitä että vessassa ei pala valo. Mutta tietenkään ei ole heidän asiansa raportoida tällaisia juttuja eteenpäin. He ovat hierarkiassa huoltotiimiä alempana. Madamen pitää itse tehdä asialle jotakin. 

Tänään Sarwan painos...kannustamana menin sitten yliopiston kansainväliseen toimistoon raportoimaan valottomuudesta. Istuimme siellä pitkän tovin. Toimiston pomolla tohtori Kiranilla oli joku keskustelu meneillään, mutta toisaalta hän ei tohtorina ja johtajana luultavasti ole se henkilö, jolle voi raportoida rikkoutuneista lampuista. Onneksi sihteeri Maria tuli lopulta paikalle. Kerroin lampusta. Maria soitti puhelun, käytiin läpi pitkät, tarkentavat kysymykset huoneessani vallitsevasta tilanteesta. Lopulta Maria kertoi, että lamppua tullaan vaihtamaan lounaan jälkeen, joskus iltapäivällä. Minun pitäisi olla huoneessa odottamassa huoltoa.

Menin hyvissä ajoin, yli puoli tuntia ennen lounasta huoneeseeni. Asennoiduin odottamaan lampunvaihtajaa koko iltapäivän. MUTTA! Sähkötiimi oli jo paikalla! Yleensä Intiassa ollaan aina ja kaikkialla myöhässä, mutta ei nyt. Ja mikä show huoneessani oli menossa. Kaikki sähkökatkaisijat oli ruuvattu irti. Johdot vain törröttivät seinästä. Katkaisijoita sitten ruuvailtiin takaisin ja tsekkailtiin, mikä toimii minkäkin laitteen kanssa. 

Vessassa on nyt valo. Tosin se valo, joka paloi pari viikkoa sitten, on edelleen pimeänä. Mutta toinen lamppu, joka on ollut tähän asti koko ajan rikki, toimii. Jos joku ihmettelee, miksi en raportoinut lampusta aikaisemmin, niin juuri tämän takia. Koska lampun vaihto ei ole vain sitä että joku tulee ja vaihtaa lampun. Se on yllättäviä käänteitä sisältävä tapahtumaketju. Meni kuitenkin tällä kertaa aika hyvin. Sarwa joutui taistelemaan monta päivää toimimattoman vedenlämmittimensä takia.