Lastensuojelutoimikunnassa: mietteitä mm. intialaisesta ja suomalaisesta työkulttuurista

Olen viettänyt nyt pari päivää Ernakulamin alueen lastensuojelutoimikunnassa (Child Welfare Committee Ernakulam), johon kävin jo viime viikolla tutustumassa. Päivät ovat olleet todella mielenkiintoisia. Tämä ei ole paikka, johon perustutkinto-opiskelijat pääsevät tekemään harjoittelua. Itse asiassa tutustumiseenkin tarvitaan valtion antama lupa. Mutta koska tämä on Intia, lupa ilmeisesti hoitui kohdallani niin, että professori Anish tuntee komitean johtajan Mr. Shajun, ja Mr. Shajun hyväksyntä on yhtä kuin valtion lupa.

Tällaisessa valtion paikassa ollaan kuitenkin tarkkoja. Valokuvia ei saa ottaa, joten ainoat kuvani ovat paikan pihalta ja odotushuoneesta. Tässä odotushuone, jossa kaksi harjoittelussa olevaa jatko-opiskelijaa neuvovat paikalle tulevia asiakkaita, kirjaavat ylös nimet, auttavat ilmoitusten (tai "valitusten") kirjoittamisessa. Vasemmalla oleva ovi johtaa komiteaan, oikealla puolella on ns. neuvontahuone, jossa asiakas voi puhua rauhallisessa tilassa kahdestaan työntekijän kanssa.

Rauhallista tilaa näiden parin päivän aikana käytettiin tosin hyvin vähän. Muutenkin yksityisyydensuoja on paljon matalampi kuin Suomessa. Odotushuoneessa saattoi olla useita asiakkaita, ja ihmisten asioita käsiteltiin siinä kaikkien keskellä. Kun opiskelijat poistuivat paikalta pitkiksikin ajoiksi (he eivät todellakaan ehtineet koko ajan istua pöydän ääressä), he jättivät asiakkaiden nimiä sisältävät paperit lojumaan odotushuoneen pöydälle. Samaten he jättivät myös kännykkänsä ja laukkunsa. Vaikka Suomesta puhutaan ns. korkean luottamuksen maana, tällaista täydellistä luottamusta kansalaisten rehellisyyteen en ole Suomessa vielä nähnyt. 

Asiakkaiden kuuleminen ja haastatteleminen hoitui myös ihan eri lailla kuin Suomessa. Asiakkaat tulivat viisihenkisen toimikunnan eteen ja keskustelivat yleensä Mr. Shajun kanssa niin että toiset toimikunnan jäsenet kuuntelivat. Asiakkaan poistuttua työntekijät saattoivat keskustella keskenään. Taustalla hääri sihteeri, pari intialaista opiskelijaa (plus yksi suomalainen), ja ovi oli auki odotushuoneeseen. Siinä sitten käsiteltiin kaikenlaisia asioita, jotka eivät ehkä ole niitä helpoimpia: oikeudessa vireillä olevaa avioeroa ja lasten huoltoa, köyhyyttä, asunnon puutetta, avioliiton ulkopuolisia suhteita, oikeutta tavata laitokseen sijoitettuja lapsenlapsia, lapsen käytösongelmia, lapseen kohdistuvaa väkivaltaa, oikeutta saada ottaa lapset laitoksesta takaisin kotiin (lupa evättiin poliisin raporttiin vedoten). Osa naisista itki. Itsemurhaa vastikään yrittäneen kanssa sentään mentiin pian sinne rauhalliseen huoneeseen.

Huoneessa pyörivät ihmiset ja asioiden avoimuus ei mitä ilmeisimmin kuitenkaan häirinnyt asiakkaita. Tähän on totuttu. Minuakin tervehdittiin lämpimästi. Valitettavasti en ymmärtänyt malajalamin kielellä käytyjä keskusteluita juurikaan, joten jouduin kyselemään aina välillä opiskelijoilta ja työntekijöiltä, mistä tässä tapauksessa on kyse, mitä tapahtuu, miten ratkaisitte tämän. Osa asiakkaista oli kotoisin osavaltion ulkopuolelta, ja keskustelut asiakkaiden kanssa käytiin silloin hindiksi, jota sentään jonkin verran ymmärrän. 

Toimikunnassa on pari työntekijää, jotka osaavat hindiä. Suomalaisen kielipolitiikan innostamana kyselinkin tästä. Sain tietää, että Keralassa kaikki ovat opiskelleet koulussa hindiä, mutta harva puhuu sitä. (Kuulostaako tutulta? :-D )  Mitään kielitaitotodistuksia esim. valtion virkoihin ei kuitenkaan vaadita. Riittää että joku osaa. Muutenkin täällä tehdään työtä tiiminä. Mr. Shajukin sanoi, että he tapaavat asiakkaita toimikuntana, koska tapausten ratkaisemiseen vaaditaan useamman ihmisen näkökulma. Hänestä tuntui oudolta, että yksittäinen sosiaalityöntekijä voi tehdä itsenäisiä ratkaisuja asiakkaan elämää koskien. 

Mr. Shaju on karismaattinen heppu, ja puheenjohtajana ilmiselvä toimikunnan kuningas. Minulle tulee hänestä jatkuvasti mieleen kuuluista intialainen näyttelijä Amitabh Bachchan. :-D Johtajan rooli on täällä ihan erilainen kuin meillä Suomessa. Mietin joitakin suomalaisia sosiaalityön kentällä toimivia johtajia, jotka eivät ole olleet asiakkaiden kanssa missään tekemisissä vuosikausiin, ehkä vuosikymmeniin. Täällä ei johtaja voi kadota hallintohimmelin syövereihin, ja substanssiosaaminen on kaiken a ja o. Mr. Shaju tapaa ihan kaikki asiakkaat henkilökohtaisesti. Hänellä on paljon valtaa, mutta hän näyttää myös antavan työlleen kaikkensa. Hänellä on 5-päiväinen työviikko, periaatteessa. Kuitenkin hän on töissä 6 päivää viikossa. Ja jos tulee kiireellisiä tapauksia toimiston aukioloaikojen ulkopuolella, hänen puhelimensa soi. Äskettäin on tullut soittoja aamuyöllä. Tällainen 24/7 työ on velvollisuus, kun tekee näin vastuullista ja tärkeää työtä. 

Kiireellisiä tapauksia saattaa tulla mm. rautateiltä. Täällä on sellainen systeemi, että jos havaitsee junassa lapsen, jonka epäilee olevan jollain lailla suojelun tarpeessa, voi soittaa lyhyeen numeroon, ja rautateitten viranomaiset paikallistavat lapsen. Nytkin rautatieviranomaiset toivat toimikuntaan useamman kerran lapsia, jotka oli löydetty tämän systeemin avulla. On lapsityöhön menossa olevia lapsia, lapsiavioliiton solmineita. Näiden kanssa saatetaan joutua tekemään paljon töitä. Ensin yritetään tavoittaa lapsen vanhemmat ja velvoittaa heidät hakemaan hänet takaisin kotiin. Asiaan kuuluu myös vanhempien kouluttaminen ja tilanteen seuranta. Joskus vanhemmat eivät kykene hakemaan lapsiaan tai edes huolehtimaan heistä, jolloin edessä on viranomaisvoimin tapahtuva palauttaminen omaan osavaltioon ja sijaishuoltoon siellä. Byrokratiaan saattaa kulua useampi kuukausi, minkä ajan lapsi on väliaikaisesti sijoitettuna Keralassa. 

Juttelin myös toisen työntekijän Jijin kanssa ja kysyin väsyttääkö häntä. Kuten kaikkialla lastensuojelussa, toimikunnassakin työtä on paljon ja työssä kohtaa raskaita asioita. Jiji kertoi, että on kyllä työpäivien jälkeen väsynyt, mutta hän rakastaa työtään. Se että voi tehdä jotakin lasten hyväksi antaa niin paljon, että työn alle ei uuvu. 

Uupumusta ehkäisee varmasti myös se, että vaikka työtä tehdään paljon, sitä ei tehdä kiireessä. Tuntuu että suomalaisilla työpaikoilla ihanteena on usein jonkinlainen ylivireystila, jossa ihminen suorittaa tehokkaasti ja paljon ja menee sitten kotiin palautumaan ja lepäämään. Onhan Suomessakin alettu puhua mikrotauottamisesta ja työpäivän aikana palautumisesta, mutta nämä ovat kuitenkin lähinnä korjausliikkeitä vallitsevaan tilanteeseen. Täällä toimikunnassa osa työntekijöistä otti anteeksipyytämättä torkut tuolissaan, jos alkoi yhtäkkiä väsyttää. Mr. Shajua tosin ei näytä väsyttävän koskaan...hän vaikuttaa olevan koko ajan optimaalisessa vireystilassa. :-D Kysyin häneltä, mitä tapahtuu jos hän sairastuu. Koska pakkohan hänenkin on joskus olla kipeänä. No, silloin joku tiimiläisistä ottaa vastuun. Luotto tiimiin on kova. Mutta johtaja on johtaja. Hierarkkisuus kuuluu intialaiseen kulttuuriin. 

Lounastauolla, läheisen lounaspaikan perinteistä keralalaista banaaninlehdille katettua kasvislounasta nauttiessamme juttelimme intialaisten jatko-opiskelijoiden kanssa elämästä. Heistä toinen oli mennyt vuosi sitten naimisiin, järjestettyyn avioliittoon. Hän kertoi olevansa tyytyväinen tilanteeseen ja onnellisesti naimisissa. Hän oli tuntenut tulevan aviomiehensä kymmenisen vuotta ennen liittoa, joten tiesi kenen kanssa on avioitumassa. Toinen opiskelijoista kertoi asuvansa isovanhempiensa kanssa, koska äiti on töissä ulkomailla, ja vanhemmat ovat eronneet. On ihan tavallista, että eron jälkeen toinen vanhemmista ei ole enää lasten kanssa missään tekemisissä. Tämä opiskelija ei ollut tavannut isäänsä vuosikausiin. Isällä on uusi vaimo ja uudet lapset, eikä intialaiseen perhekäsitykseen kuulu mitään epämääräisiä lapsia entisistä liitoista. Kerroin että Suomessa yhteishuoltajuus on normi. Heistä tämä oli ihan loistava juttu, ja he halusivat tietää kuinka homma käytännössä toimii. Intiassa huoltajuuden saa aina vain toinen vanhemmista, joskin tapaamisoikeus on ei-huoltajalla. 

Mr. Shaju ei ollut niin innoissaan yhteishuoltajuudesta eikä edes tapaamisoikeudesta. Hänestä on välillä lapselle parempi, että tämä ei tapaa toista vanhempaa. Lapsen voidaan katsoa olevan vaarassa vaikkapa silloin, jos äidillä on uusi miesystävä. Tätä pidetään aina riskinä mm. seksuaaliseen hyväksikäyttöön. No, on tietty Suomessakin tapauksia, joissa väistämättä miettii, onko lapselle hyväksi tavata toista vanhempaansa, kun tapaamiset ahdistavat ja pelottavat lasta. Silti en usko että kukaan suomalainen sosiaalityöntekijä näin nopeasti ja avoimesti kyseenalaistaisi lapsen oikeuden ylipäänsä tavata vanhempaansa. 

Pääsin tutustumaan myös toimikunnan yhteydessä olevaan lastenkotiin, jossa asuu reilut 30 tyttöä iältään ehkä kymmenestä kuuteentoista. Paikka oli hienosti hoidettu ja henkilökunta lämpimän ja ammattitaitoisen oloista. Valtion lastenkodit ovat ilmeisesti paremmassa jamassa kuin järjestöjen ylläpitämät. Keralassa ei ole yhteisiä lastenkoteja tytöille ja pojille, ihan pieniä lapsia lukuun ottamatta. Kyselin yhdeltä toimikunnan työntekijältä, mihin transgender-lapset sijoitetaan, mutta ajatus siitä, että lapsi olisi transgender, oli ihan outo. (Vaikka Intiassa on juridisesti kolme sukupuolta, sukupuolen moninaisuus ei kuulu valtavirran ajatteluun eikä käytännön työhön.)

Toimikunnan naapurissa on myös naisten turvakoti, johon parikin naista siirtyi pian toimikunnassa vierailtuaan. Turvakotiin ei aina mennä sellaisten asioiden kuin perheväkivallan vuoksi. Saattaa olla, että perheellä ei ole kunnollista asuntoa, ja isä tarvitsee vähän aikaa asumisolosuhteiden saattamiseksi tarvittavalle tasolle. Tällä välin äiti ja lapset voivat asua turvakodissa. 

Ensi viikolla minun pitäisi päästä paikallisen sijaishuollon tarkastajan Shanun matkaan. Shanun kanssa ehdimme jo jutella toissapäivänä, ja hän lupasi laittaa minulle viestiä kun tietää mihin päin Ernakulamia on menossa alkuviikosta. Shanu hoitaa myös lastensuojelun arviointeja ja tekee kotikäyntejä. Kyselin, miten hän arvioi perheen kykyä huolehtia lapsesta, ja yksi kriteeri oli kunnollinen kirjasto! Ei ole itselleni tullut mieleenkään tsekkailla omilla kotikäynneilläni, onko perheessä riittävästi kirjoja. :-D Mutta täällä Keralassa arvostetaan lukutaitoa. Lukutaito ei ole Intiassa mikään itsestäänselvyys. 

Huomenna pitäisi lähteä toiseen yliopistoon: Sree Shankaracharya University of Sanskrit järjestää kansallisen tason sosiaalityön konferenssin. Aiheena Queer Social Work. Todellakin jännän äärellä!