Ikimuistoinen kaapistatulo

Vietin perjantain ja lauantain Sree Sankaracharya University of Sanskritin järjestämässä konferenssissa, nimeltään Queer Social Work. Konferenssi on luultavasti ensimmäinen lajissaan koko Intiassa. Ja se oli aivan huikea! Kirjoitan siitä lisää seuraavassa blogitekstissä. 

Eilenillalla konferenssin jälkeen tulin kotiin (juu, tässä vaiheessa yliopiston vierasmaja alkaa jo tuntua kodilta), ja keittiössä hääräili pieni eurooppalais-afrikkalainen porukka laittamassa ruokaa. Eräästä maineeltaan hyvin homofobisesta Afrikan maasta kotoisin oleva maallikkopastori ja tuleva psykologi oli hämmästyneen ilahtunut, kun tulin paikalle. Hän oli kuvitellut, että olen jossakin konferenssissa useampiakin päiviä. 

Yksityisyydensuojan vuoksi en nyt mainitse pastori-psykologin kotimaan nimeä, mutta kyseisessä maassa homoseksuaalisuuteen liittyy voimakas stigma, teoista voi joutua vankilaan, ja terveydenhuollossa sekä uskonnollisissa instituutioissa tarjotaan aktiivisesti eheytysterapioita. Eivätkä nämä "terapiat" ole mitään lempeää jutustelua lapsuuden traumoista, vaan niihin voi sisältyä mm. sähköshokkeja, lääkitystä, eristämistä, "korjaavia" raiskauksia ja muuta väkivaltaa sekä demonien karkoitusta.

Vaihtarikaverini toimii aktiivisesti karismaattisessa katolisessa liikkeessä, on eräänlainen katolinen helluntailainen. Emme ole koskaan puhuneet hänen ajatuksistaan koskien seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjä, mutta hänen uskonnolliset näkemyksensä ovat tulleet varsin tutuiksi. 

No, juttelimme konferenssista, ja hän vakavoitui kuullessaan konferenssin aiheen. "Oiii, queerit ihmiset. Oioi." Surullinen ilme. "Onko Intiassa paljonkin queerejä?" hän kysyi.

"Queerejä ihmisiä on kaikkialla," vastasin. "Minäkin olen queer."

"Sinä queer? En tiennytkään." Surullinen ja hämmentynyt ilme.  

"Kyllä, näin on. Kiinnostaisiko sinua tällainen konferenssi?" kysyin.

"Ei!" vastasi kaveri jyrkästi. 

"Miksei? Se voisi olla tosi tärkeää oman tulevan psykologin työsi kannalta."

"En halua menettää vaimoani!"

Nyt minullakin oli hämmentynyt ilme kasvoillani ja kysyin: "Miksi ihmeessä menettäisit vaimosi jos osallistuisit konferenssiin?"

"Tuollaisissa paikoissa ihmiset saadaan vakuutettua kaikenlaisista asioista. Minut saataisiin uskomaan, että tykkään miehistä."

Purskahdin nauruun. 

"Sinähän olen nelikymppinen, eikö?" 

Kaveri: "Kyllä."

"Oletko koskaan ollut rakastunut mieheen?"

"En."

"Oletko koskaan tuntenut seksuaalista vetoa mieheen?"

"En."

"No, voin vakuuttaa, että voit turvallisin mielin mennä tällaiseen konferenssiin. Ei kukaan pysty muuttamaan sinua siellä homoksi. Se tekisi sinusta lähinnä paremman psykologin."

Kaveri vaikutti helpottuneelta, kun kuuli että häntä ei voi muuttaa homoksi, mutta ei siltikään halunnut mitään tällaista opintoihinsa. 

"Onko tällä taas jotain tekemistä demonien kanssa?" kysyin, ja hän naureskeli sillä samalla tavalla, jolla hän naureskelee kun ei ihan suoraan kehtaa sanoa, että pitää vaikkapa hindujumalia demoneina. 

Myöhemmin hän olisi kovasti tarjonnut minulle itsensä ja kaverinsa valmistamaa ruokaa, mutta olin valitettavasti jo syönyt. "Sinun pitää syödä miesten valmistamaa ruokaa!" hän sanoi, ja tämä kuulosti korvissani pahaenteiseltä. Olenko nyt hänen seuraava projektinsa, jossa hän yrittää saada minut tykkäämään miehistä? Hänellä on nimittäin tapana aloittaa rukous- ym. projekteja liittyen kanssaihmisten erinäisiin tilanteisiin. No, tämä projekti on kyllä helppo torpedoida kertomalla, että biseksuaalina tykkään kyllä miehistäKIN. 

Kaapista tuleminen ei ole mikään kertaluonteinen asia, vaan koko elämän mittainen prosessi. Itse asiassa se voi jatkua vielä kuoleman jälkeen, mutta sitten ei sentään itse ole prosessia ohjailemassa. Tämä on myös prosessi, jossa pitää harkita, onko kaapista tuleminen edes turvallista. Joskus se voi olla hengenvaarallista. Itse asiassa ennen kuin tulin Intiaan, sain vaihto-opiskelijoille suunnatun opaskirjan, jossa sateenkaari-ihmisille suositeltiin kaapissa oloa Intiassa. Olen ollutkin täällä semi-kaapissa ihan oman hyvinvointini ja turvallisuuteni takia, mutta vaihtoa on enää reilut pari viikkoa jäljellä, ja tämä alkaa kyllästyttää. 

Kehotukseen syödä miesten valmistamaa ruokaa vastasin syöväni joka päivä miesten valmistamaa ruokaa. 

"Missä?" kysyi kaverini hämmästyneenä. 

"Ruokalassa. Siellä on herra Rajesh ja hänen kaverinsa töissä."

Tässä vaiheessa toinen afrikkalainen vaihtari avasi suunsa ja kiitti minua hyvästä vastauksesta. Hän kertoi seuranneensa keskustelua ja meinanneensa puuttua siihen, mutta ei selvästikään tarvitse.  

Eilinen menee kyllä ikimuistoisimpien kaapistatulojeni top 10 -joukkoon.