Lastensuojelua patriarkaatissa

Olen ollut viime päivät ihan älyttömän väsynyt. Olin niin innoissani pitkän koronan hoidon tehoista, että selvästi ylirasitin itseni, kun aloin toimia "normaalisti" eli niin kuin joskus muinoin ennen koronaa. No, nyt on sitten pitänyt taas levätä. Eilen täällä juhlittiin suurin menoin mahashivaratria, ja vaikka olin kovasti suunnitellut lähteväni temppelijuhlille, kuumeinen olo sai jäämään kotiin. 😓 

Vaikka olin jo perjantaina ihan puhki, kävin tutustumassa paikalliseen lastensuojelun toimistoon: Child Welfare Comittee Ernakulamiin. Tässä kuva paikan pihalta. Pihalla leikki joukko lastensuojelupuhelimen kautta paikalle tuotuja lapsia, mutta luonnollisesti en heistä laita tähän mitään kuvia.

Sisällä pöydät notkuivat lastensuojeluilmoituksia, ja työntekijöillä oli joku kokous menossa. Paikan johtaja, sosiaalityöntekijä Mr. Shaju oli kiireisen oloinen, mutta ehti jutella kanssani kokouksen jälkeen. 

Mr. Shajukin oli vakuuttunut Suomesta maailman onnellisimpana maana ja oli juuri lukenut jonkin brittikirjailijan kuvauksen Suomesta. Hän kertoi että Suomessa on NIIIIN rentoa ja leppoisaa. Opettajillakin on taukoja aina 45 minuutin välein, tosi rento maa! Yritin inistä opettajien kuormittuneisuudesta ja väsymyksestä raportointiin, suomalaisesta työttömyydestä, itsemurhaluvuista ja masennuksesta ja muista mielenterveysongelmista, mutta jotenkin tuntui että en silti onnistunut yhtään romuttamaan tätä Suomi-kuvaa. Ehkäpä vain lakkaan yrittämästä ja tulevaisuudessa hymisen ihmisten kanssa, kuinka meillä on Suomessa kaikki niin täyyyyydellistä! 

Tässä lastensuojelutoimistossa mm. arvioidaan lastensuojeluilmoituksia. Työ on paljolti samaa, jota itse teen Suomessa. Täällä lastensuojelutapaukset on tosin jaettu kahteen ryhmään: niihin joissa lapsi itse rikkoo lakia ja niihin joissa lapsi tarvitsee suojelua. Tässä toimistossa hoidetaan ne keissit joissa kyse on lapsen suojelemisesta; lain kanssa ongelmiin joutuneet lapset hoidetaan toisessa paikassa. Meillä Suomessahan näitä ei vastaavalla tavalla erotella toisistaan. 

Toimistossa on 5 työntekijää tekemässä palvelutarpeen arviointeja. Päivässä he vastaanottavat keskimäärin 20 - 25 ilmoitusta, joinain päivinä jopa 50. Tänään oli ollut hiljaisempi päivä, ja ilmoituksia oli tullut vain 10. Mutta se ei tietenkään tarkoita, että itse päivä olisi kevyempi. Arviointien ohella työntekijät hoitavat monia muitakin juttuja, kuten adoptioprosesseja ja sijaishuoltopaikkojen valvontaa. Toimiston yhteydessä oli yksi valtion omistama lastenkoti, mutta yleensä näitä laitoksia pyörittävät järjestöt (ja uskonnolliset yhteisöt). 

Omassa työssäni on tärkeässä roolissa YK:n lapsen oikeuksien sopimus. Tämänkin toimiston työ perustuu kyseiselle sopimukselle. Intia on ratifioinut sopimuksen vuonna 1992, Suomi vuonna 1991. Ainoastaan Yhdysvallat ei ole ratifioinut sopimusta. Minä miellän, että syy ratifioimattomuuteen löytyy yhdysvaltalaisesta vanhempien oikeuksien korostamisesta. Lapsen oikeuksien sopimus kieltämättä rajoittaa näitä oikeuksia. Myös alaikäisten elinkautisista vankeusrangaistuksista Yhdysvallat joutuisi sopimuksen myötä luopumaan. Mr. Shaju oli kuitenkin siinä käsityksessä, että Yhdysvalloissa on menty niin pitkälle lapsen oikeuksissa, että siksi sopimusta ei siellä edes tarvita. 👀

Puhuimme myös patriarkaatista. Patriarkaalinen järjestelmä rakoilee Keralassa. Naiset eivät enää niele mitä tahansa avioliitoissaan, ja avioeroluvut kasvavat. Ymmärsin, että tämä on Mr. Shajun mielestä hyvä asia, vaikka se lisääkin lastensuojelun tarvetta kun perheet hajoavat. Juuri kun olin tuudittautunut ajatukseen, että täällä saatetaan olla feministisesti tiedostavia, aloimme puhua lasten sijoittamisista kodin ulkopuolelle. Tavoite on niin Intiassa kuin meilläkin, että lapset voisivat pysyä perheissään. Mutta silti tämä ei ole aina mahdollista. Mr. Shaju kommentoi asiaa esimerkinomaisesti jotenkin niin, että totta kai lapsi haluaa olla äitinsä kanssa, mutta jos äidillä on vaikkapa avioliiton ulkopuolisia suhteita, niin äidin seura ei ole lapselle hyväksi. 👀

Olin niin väsynyt, etten jaksanut kysyä asiasta enempää. Illalla juttelin kuitenkin odishalaisen psykan opiskelijan Snigin kanssa ja kysyin, ymmärsinkö oikein. Voidaanko lapsi sijoittaa erilleen äidistään ainoastaan sillä perusteella, että äidillä on avioliiton ulkopuolinen suhde? Suomessahan tämän ei pitäisi olla mahdollista. Tietenkin jos äidin mikä tahansa suhde vaarantaa lapsen hyvinvoinnin ja tilanne ei muutu, se on peruste sijoittamiseen. Mutta pelkkä suhteen olemassaolo ei vielä kerro yhtään mitään äidin kyvyistä huolehtia lapsestaan. Snigin mukaan olin ymmärtänyt aivan oikein intialaisen kontekstin. Jos äidillä on avioliiton ulkopuolinen suhde, hänen katsotaan laittavan itsensä perheensä edelle, jolloin häntä ei pidetä kelvollisena äitinä. Ja kaikki katsotaan pettämiseksi, myös emotionaalinen läheisyys jonkun muun kuin aviomiehen kanssa.

Eli homma saattaa mennä näin: nainen painostetaan naimisiin jonkun urpon kanssa, josta hän ei edes pidä. Hän elää kuolleessa ja huonossa liitossa. Sitten kun hän alkaa pitää huolta itsestään, saa elämäänsä lämpöä ja rakkautta ja seksiä, häneltä voidaan viedä lapset. Mahtavaa, patriarkaatti! Snigin mukaan siinä vaiheessa kun on mennyt naimisiin jonkun urpon kanssa, se pitää intialaisen mentaliteetin mukaan vain kestää. Silloin on turha enää haluta itselleen mitään kivaa tällä elämänalueella. 

Snigi totesi, että aihe herättää varmasti kiusaantuneisuutta, jos alan puhua siitä paikallisten kanssa. Hän kuitenkin esitti toiveen, että ottaisin asian puheeksi sosiaalityön kentällä: tilanne on epäreilu, siitä pitäisi puhua, ja kulttuurisia asenteita pitäisi purkaa. Itse asiassa edistysaskeleita ollaan otettu: toissavuonna Haryanan ja Punjabin osavaltioitten korkein oikeus linjasi, että pelkkä avioliiton ulkopuolinen suhde ei kerro mitään siitä, onko nainen lapselleen hyvä äiti vaiko ei. (Ks. esim. Times of Indian artikkeli aiheesta.) Jotain kertoo kuitenkin se, että ihan korkeimman oikeuden pitää ottaa asiaan kantaa. 

Mutta takaisin Child Welfare Comitteen pariin. Ihmettelen, kuinka toimistossa ehditään hoitaa tällainen määrä ilmoituksia. No, heillä ei luultavasti ole digitaalista asiakastietojärjestelmää eikä niin suuria kirjaamispaineita. He eivät myöskään tee kotikäyntejä, arvioinnit hoituvat toimistolla. Ja vaikka toimistossa annetaan neuvontaa ja psykososiaalista tukea, varsinaiset asiakkuudet siirtyvät paikallisiin, pienempiin lastensuojelutoimistoihin. 

Palvelutarpeen arvioinneissa on samanlainen määräaika kuin meillä Suomessa: 3 kuukautta. Silti arvioinnit eivät koskaan veny näin pitkiksi. Kaikki hoidetaan vähintään kahdessa viikossa. Palveluvalikoimassa on isossa roolissa hyvin käytännönläheiset asiat: taloudellinen apu, työpaikan järjestäminen vanhemmalle, kodin hankkiminen kodittomalle perheelle. Myös tukihenkilötyöskentelyä on tarjolla, mikäli lapsi on traumatisoitunut vaikkapa seksuaalisen hyväksikäytön johdosta. Seksuaalinen hyväksikäyttö vaikuttaakin olevan tosi yleinen syy lastensuojelun asiakkuuteen. Eli samaan aikaan kun yhteiskunnassa rajoitetaan vahvasti etenkin naisten seksuaalista itseilmaisua, lasten seksuaalinen hyväksikäyttö rehottaa kulisseissa. Sama vanha patriarkaatti!

No, onhan Suomikin patriarkaatti. Intiassa patriarkaatti on vaan paljon, paljon raskaampi ja tiheämpi. Ja täällä patriarkaatin purkamista rajoittavat myös perinteiset käsitykset kastista ja siihen liittyvästä puhtaudesta. Mutta ei niistä nyt enempää tällä kertaa, pakko mennä lepäämään. Ensi viikolla pitäisi mennä uudestaan tuonne lastensuojelutoimistoon. Toivottavasti energiataso on silloin korkeammalla.