Juhlintaa, lukemista, akateemista ei-vapautta

En ole ennen viime viikkoa ehtinyt (tai jaksanut) juurikaan oleskella yliopiston kirjastossa. Mutta lopultakin viime viikon lopussa oli aikaa ja energiaa tutkia kaikkia varsin mielenkiintoisia kirjoja, istua ja lukea. Tällaista materiaalia ei Suomesta löydä. Olen ilmiselvästi omaksunut paikallisen 6-päiväisen työviikon, kun vietin koko lauantainkin kirjastossa. Kirjastohommat ovat vieneet niin mukanaan, että on pitänyt neljän jälkeen alkaa vahvasti muistutella itselle, että työpäivä on ohi, pitää lähteä kotiin. 

Olen ystävystynyt yhden kirjastonhoitajan, rouva Varshan kanssa. Varsha antoi minulle luvan käyttää omaa huonettaan kirjapinojeni säilytykseen. Kun olin huoneessa, huomasin ison pinon kirjoja, joiden aiheina oli mm. homoseksuaalisuus, intialaisten lesbojen tarinat, patriarkaatin murtaminen. Ilahtuneena kysyin Varshalta, tekeekö hän jotakin tutkimusta näistä aiheista. Ei hän tee, nämä kirjat ovat huoneessa kaikkien käytettävissä, jos vaikkapa joku sosiaalityön maisteriopiskelija haluaa lukea niitä. Ihmettelen edelleen, että jos ne ovat käytettävissä, miksi ne ovat kirjastonhoitajan huoneessa eivätkä hyllyssä.

Olen valloittanut yhden kirjaston lukusalin pöydän ja päiväsaikaan säilyttänyt kirjojani ja tietokonettani siinä. Olen jättänyt ne paikoilleen mm. lounastauon ajaksi. Jossain välissä kirjojeni joukosta oli kadonnut intialaisille naisille suunnattu opaskirja patriarkaatin murtamiseen. TOIVON, että sen otti joku aiheesta kipinän saanut intialainen naisopiskelija. Vai onko joku henkilökunnan edustaja piilottanut sen opiskelijoiden silmiltä?

Afrikkalainen psykologian maisteriopiskelija, joka pelkäsi queer-konferenssia (ks. aiempi postaus), on tullut välillä keskeyttämään luku-urakkaani. Kävi ilmi, että tutkinto-opiskelijoilla on täällä velvollisuus istua tietty määrä aikaa kirjastossa. Leimaussysteemi, jonka kautta pääsee kirjastoon sisälle, laskee tunteja. Kaveri ei ollut tiennyt tällaisesta käytännöstä, ja hänelle on kertynyt valtavasti alitunteja. Nyt hän sitten hengailee vapaa-aikanaan kirjastossa, jotta saa tunnit täyteen.👀 Ilmeisesti monet muutkin opiskelijat lähinnä hengaavat kirjastossa täyttämässä kiintiötään, koska lukusali, jossa pitäisi olla hiljaisuus, täyttyy välillä puheensorinasta. 

Kaveri kertoi olevansa burnoutissa. Opinnot teettävät valtavasti töitä, opiskelijoita kohdellaan kuin lapsia, hänellä on ikävä perhettä ja kotia. Mutta aina kun hän näkee minut, hän saa voimaa! Jumala on selvästi lähettänyt minut tänne häntä varten! Minä olen luonnostani terapeuttinen!😃 Luulen, että tähän burnoutiin liittyy osittain se, että kaveri ottaa käynnissä olevan kristillisen suuren paaston kovin vakavasti. Joka päivä pitää rukoilla ainakin tunti, lukea Raamattua, pinnistellä jotta olisi hyvä ihminen. Kaveri kyselee minulta, kuinka itse paastoan ja miten paasto sujuu. Häntä naurattaa, kun kerron että paastoni sujuu loistavasti, ihan suunnitelmien mukaan: otan rennosti enkä tee mitään paastojuttuja. 

Sunnuntain aamupäivänkin osallistuin läheisen hindutemppelin rituaaleihin enkä kristilliseen messuun. Chullikkavu-temppelissä vietettiin juhlaa, jossa palvotaan käärmeitä. Käärmeiden palvonta on yleistä nimenomaan täällä Keralassa. Oli huikeaa seurata papin suorittamia rituaaleja, joissa jokainen sormien asentokin on merkityksellinen. Käärmeille uhrattuja kukkia päässäni ja prasadia (prasad on jumalalle uhrattua ruokaa, joka jaetaan palvojille rituaalin päätteeksi) vatsassa lähdin vielä käymään temppelillä tapaamani naisen kotona. Siellä tapasin paikallisia kommunisteja, jotka kutsuivat CPIM:n (Communist Party of India Marxist) kokoontumiseen. Muinaiset temppelirituaalit ovat täällä Keralassa sulassa sovussa kommunistisen aktivismin kanssa.😃 Samana päivänä oli vielä afrikkalaisten opiskelijoiden järjestämä jäähyväisjuhla kotiin palaaville opiskelijoille. Varsin juhlapitoinen sunnuntai siis, ja tässä väsynyt juhlija palaamassa kotiin. (Sentään nukuin juhlien välissä parin tunnin päiväunet....)

Kotimaihinsa palaavat opiskelijat ovat kyllä aikamoisia sissejä. Osa heistä tuli Kochiin, kun koronaepidemia oli vasta alkamassa. Kun karanteeni alkoi, heidät todellakin eristettiin huoneisiinsa. He kököttivät ahtaissa huoneissaan kuukausitolkulla elämänpiirin rajoittuessa omaan sänkyyn ja tietokoneeseen. Huoneiden ovet jopa lukittiin. Lehdistä sai lukea, että kaduilla lojuu ruumiita. 

Karanteeni oli tietenkin omanlaisensa aikaa, mutta opiskelijoiden kohtelu ylipäänsä herättää kysymyksiä. Opiskelijoita kohdellaan todellakin kuin koululaisia, ei niin kuin täysi-ikäisiä korkeakouluopiskelijoita. Juttelin tästä kansainvälisen toimiston johtajan Kiranin kanssa, kun siemailimme teetä erään ulkomaalaisille opiskelijoille suunnatun tapaamisen jälkeen. Kerroin, että Suomessa ihminen on 18-vuotiaana täysi-ikäinen ja ihan itse vastuussa opinnoistaan ja muutenkin elämästään. Häntä ei tarvitse kytätä ja vahtia niin kuin täällä tehdään. Kiran oli sitä mieltä, että akateeminen vapaus olisi varmasti parempi kansainvälisten opiskelijoiden kohdalla. Ja suomalainen systeemi on varmasti tosi hyvä, onhan Suomi maailman onnellisin maa. Tässä kohtaa ruandalainen Paul totesi, että miten Suomi voi olla niin onnellinen maa, minähän en näytä mitenkään onnelliselta. 😂 No, tässä sitten pohdittiin joukolla minun onnellisuuttani, että olenko vai enkö ole. Mutta se että Suomi on maailman onnellisin maa, on kuitenkin fakta, totesi Kiran. 

Vaikka suomalainen systeemi on tietysti paras, yliopiston on toimittava intialaisten opiskelijoiden ehdoilla, sanoi Kiran. Heitä ei voi laittaa vastuuseen omista opintosuorituksistaan. Heitä ei usein edes kiinnosta opiskella. He eivät välttämättä ole täällä edes omasta tahdostaan, vaan vanhemmat ovat päättäneet, mitä lapsi opiskelee. Vanhemmat kyttäävät lastensa opintoja ja vaativat yliopistoa varmistamaan että lapsi käy luennoilla, suorittaa tentit ja valmistuu. Täällä on oikeasti opiskelija-vanhempitapaamisia, vähän kuin meillä on peruskoulussa vanhempienvartteja. 👀 

Toisaalta ei kaikissa intialaisissa yliopistoissa ole samanlaista. Rajagiri College on omanlaisensa paikka. Ja minun oleskeluni täällä on loppusuoralla. Enää reilu viikko harjoittelua jäljellä. Olen hankkinut viime viikon katoamistempun tekijän herra Shanun numeron ja viestitellyt hänen kanssaan. Hän ei millään lailla pahoitellut ohareitaan. Tämän viikon ohjelmasta hän ei ollut varma, joten en tiedä pääsenkö tutustumaan lastenkoteihin. Olemme Sarwan kanssa olleet myös yhteyksissä järjestöön, jonka asiakkaina ovat syntymässä naisiksi määritellyt queerit. Saa nähdä, pääsemmekö sinnekään asti, kaikki järjestelyt tuntuvat tällä hetkellä yhtä uuvuttavilta ja nihkeiltä kuin Keralassa vallitseva sää. 😅