Paikallisessa HIV-tukikeskuksessa

Joku kysyi minulta vähän aikaa sitten, mikä on muuttunut Intiassa eniten sitten 90-luvun. No, Ambassador-autoja ei enää näe katukuvassa, ja kyykkyvessoja on nykyään vähemmän (mikä ei ole mielestäni laisinkaan hyvä juttu, itse käyn mieluummin reikä lattiassa -tyylisessä vessassa kuin jollain epämääräisellä pöntöllä, jonka istuin on usein märkä tai jopa likainen). Suurin muutos on kuitenkin kännykkä. Enkä tarkoita nyt sitä, että sen avulla saa yhteyden maan ulkopuolelle, vaan sitä että se on mullistanut koko liikkumisen. Enää ei tarvitse seisoa kadunkulmassa huitomassa autoriksoille, ei tarvitse selittää minne haluaa mennä, jollakin kielellä, jota kuski ehkä saattaa ymmärtää, ei enää hinnoista tinkimistä ja neuvottelua, ei huutavia kuskeja, ei draamaa, ei jännitystä, osaako kuski perille. Klikataan vain puhelimesta Uber-sovellus auki, ja muutaman minuutin päästä viereen ajaa kuski, joka tietää minne mennä, olemme heti samaa mieltä paljonko kyyti maksaa ja tiedän koska ollaan perillä. Suomessa ei olisi tullut mieleenkään ladata Uber-sovellusta puhelimeen, koska suhtaudun koko touhuun hyvin suurella varauksella, mutta täällä olen toiminut niin kuin kaikki muutkin: Uber kännykkään ja menoksi.

En tietenkään kulje kaikkia matkoja millään Uber-riksalla. Tässäkin kännykkä on mullistanut elämän: navigaattori näyttää, missä on lähin metroasema, ja onko se siedettävän kävelymatkan päässä. Metro on täällä Kochissa todella kätevä, siisti ja ilmastoitu matkustustapa. (Juu, täällä on kuuma. Tänäänkin on 35 astetta lämmintä, säätiedotuksen mukaan tuntuu 37 asteelta.)

Mutta asiaan. Eilen olin lopultakin siellä "transgender-tukikeskuksessa", jonne minun on pitänyt jo pitkään mennä. No, kyseessä ei ollut varsinaisesti transgender-tukikeskus, vaan HIV-tukikeskus. Vähän kuin meidän suomalainen Hivpoint. Rahoituksen keskus saa WHO:lta. Asiakasryhmänä ovat MSM:t (miehet jotka harrastavat seksiä miesten kanssa), transgenderit ja naispuoliset seksityöntekijät. Keskuksessa tehdään HIV-testejä, siellä voi käydä lepäämässä, saada psykososiaalista tukea ja ilmaisia kondomeita. Varsinaista ryhmätoimintaa ei ole. 

Keskuksella on muutaman huoneen käsittävä toimistotila, ja paikalla oli eilen seitsemän työntekijää. Ymmärsin, miksi johtaja Midhun kanssa oli ollut niin hankalaa kommunikoida: hän ei oikeastaan puhu englantia. Onneksi paikan sosiaalityöntekijä puhui, samaten kaksi "yhteisön jäsentä", jotka oli rekrytoitu hommiin sen perusteella, että he kuuluivat itse MSM-yhteisöön ja täyttivät muitakin kriteereitä. Meillä lännessä MSM on vähän erilaisessa käytössä: termi viittaa vain seksuaaliseen kanssakäymiseen miesten välillä. Olen kuullut joidenkin suomalaisten eheytystä kannattavien tahojen suosivan termiä siksi, että homoutta halutaan pitää (epätoivottavana) käytöksenä, ei osana identiteettiä. Täällä Intiassa MSM on myös identiteettikategoria, synonyymi gay-sanalle. 

Toimistolla tuli käymään eräs keskuksen entinen työntekijä, tällä hetkellä toisessa järjestössä vaikuttava transaktivisti Meenakshi. Meenakshin kanssa juttelimme pitkään kaksistaan. Sain paljon tietoa transgenderien elämästä täällä sekä kuulla Meenakshin oman tarinan. Meenakshi on koulutukseltaan insinööri, mutta tienaa elantoaan tällä hetkellä mm. hennataiteilijana ja elokuvanäyttelijänä. Hän kertoo olevansa onnellinen ja haluavansa toimia roolimallina transgendereille: on mahdollista unelmoida ja toteuttaa unelmiaan!

Intiassa on virallisesti kolme sukupuolta: mies, nainen ja transgender. Meenakshi oli saanut transgender-henkilökortin, mikä oli tehnyt elämästä helpompaa. Oli kategoria, johon kuulua. Toisaalta moni transgender on oikeasti transnainen ja haluaisi elää ihan tavallista naisen elämää. 

Tämä meidän Rajagiri Collegemme on kouluttanut transgendereitä metrotyöntekijöiksi, mutta homma ei mennyt ihan putkeen. Yliopiston selitys oli jotakin sellaista, että transgenderit eivät lopulta halunneet työskennellä metrossa, koska työ vaatii sitoutumista ja aikaa, ja transgendereiltä meni työn myötä vapaus. Meenakshi kertoi kuitenkin syyn, joka minun on helpompi uskoa: moni transgender yrittää säästää rahaa sukupuolenkorjaushoitoihin, eikä se onnistu metron huonoilla palkoilla. Intian lain mukaan transihmiset ovat oikeutettuja ilmaisiin sukupuolenkorjaushoitoihin. MUTTA. Kalliit hoidot pitää ensin maksaa itse, rahat saa takaisin jälkikäteen.👀 Eli siis: köyhät kyykkyyn. Tai tässä tapauksessa: transgenderit tekemään seksityötä. 

Tässä poseerataan Meenakshin kanssa. 

Homopoikien ja Meenakshin kanssa tutustumista edesauttoi varmasti se, että en ole pelkkä sosiaalityöntekijä, vaan itsekin "yhteisön jäsen", naisen kanssa parisuhteessa. Lesbot ovat täällä Keralassa todella näkymätön ryhmä, eikä lesboille ole mitään erityisiä palveluita. Korkeassa HIV-riskissä oleville ryhmille suunnattuun työhön löytyy helpommin rahoitusta, koska virus muodostaa uhan koko väestölle. No, sentään näin. Aikoinaan HIV-valistusta haittasi Intiassa mm. se, että homous oli rikos. 

Keskuksessa tehtävä työ on hyvin organisoitunutta ja ohjattua. Itse asiassa hämmästyttävän tarkasti ohjattua. Tutustuin paikan "raamattuun", yli 500-sivuiseen terveysministeriön laatimaan opaskirjaan, jossa käydään perin pohjin läpi suurin piirtein KAIKKI työhön liittyvä. Luokitellaan korkean HIV-riskin ryhmät yksityiskohtaisesti, mm. erilaiset seksityöntekijäryhmät, käydään läpi seksuaali- ja sukupuoli-identiteettikategorioita, keskuksen työntekijöiden valintaa, koulutusta, pohditaan seksuaalisuutta ja sen merkitystä, annetaan yksityiskohtaisia ohjeita työpajoihin jne. Opaskirja vaikutti ainakin ensi silmäyksellä hyvin pätevältä ja asialliselta.

Keskus ei mainosta itseään julkisesti. Homoseksi ja seksityö ovat tabuja, ja asiakkaat kantavat suurta stigmaa. Tieto kulkee suusta suuhun ja netissä. Työntekijät, jotka ovat samalla yhteisön jäseniä, tunnistavat "kentällä" ihmisiä, jotka voisivat hyötyä keskuksen palveluista. Kenttä onkin nykyään laajempi käsite kuin 90-luvulla, kiitos netin, kännyköiden ja erilaisten deittisovellusten. Myös tieto leviää nopeasti. Eräs paikallinen MSM-yhteisön jäsen teki itsemurhan juuri kun olin toimistolla. Tieto saapui työntekijöille Whatsappin kautta. 😥

Olen menossa takaisin keskukseen, mikäli he tarvitsevat apua esim. joidenkin yhteisötapahtumien järjestämisessä. Totesin, että minusta ei olisi kamalasti hyötyä, jos alkaisin hengailla toimistolla päivittäin. Paperitöitä en ihan heti osaisi, enkä voisi ottaa asiakkaita vastaan kun en puhu malajalamia. Mutta oli hienoa tutustua paikkaan, ja katsotaan, ehtiikö heille tulla tarvetta ylimääräisille käsille seuraavan kuuden viikon aikana.