Caseworkia, avioeroja, pakkoavioliittoja ja uskontoa

Eilen osallistuin taas Anishin casework-työpajaan. Opiskelijat oli jaettu ryhmiin, ja ryhmissä simuloitiin asiakastilanteita. Meidän ryhmän pääasiallisena asiakkaana oli 46-vuotias, eronnut ja lapseton, diabetesta sairastava nainen, joka asuu äitinsä kanssa. (Yksi opiskelijoista esitti tätä naista, toinen hänen äitiään.)

Naisesta piirrettiin sukupuu, ihan samalta pohjalta kuin meillä Chydeniuksessakin aikoinaan asiakastyön taitojen kurssilla. Chydeniuksessa tosin piirsimme pareittain ihan oikeat, henkilökohtaiset sukupuut, täällä sukupuut olivat kuvitteellisten asiakkaiden sukupuita. Anish oli kiinnostunut tietämään, millä tavalla Suomessa vastaavaa kurssia opetettaisiin, ja kerroin että ainakin meillä keissit ovat enemmän kiinni tosielämässä: piirrämme omia sukupuitamme, ja luennoilla käsitellyt asiakastapauksetkin ovat usein todellisesta työstä otettuja (tietenkin anonymisoituina). Kerroin myös olleeni itse esimerkkinä, kun sukupuun piirtämistä harjoiteltiin, ja oli vähän hassua olla siinä koko ryhmän edessä paljastelemassa omia läheissuhteitaan. Omien sukupuitten piirtäminen auttoi kuitenkin ymmärtämään, miltä asiakkaasta voi tällainen kartoitus tuntua. 

Anish sanoi, että voisi ottaa käyttöön oman sukupuun piirtämisen, mutta silloin kurssin pitäisi olla pieni ja ilmapiirin turvallinen. Anishin mukaan intialaiset eivät yleensä halua paljastaa intiimejä ja ehkä vaikeita asioita julkisesti. Koko ajan mietitään, mitä muut ajattelevat. No, en minäkään olisi millään kovin isolla luennolla alkanut omaa läheis- ja sukulaisverkostoani esittelemään. 

Täällä opiskelijat eivät yleensä tee töitä opintojen ohella, joten heillä ei ole työkokemusta mistä ammentaa keissejä. Opiskelijat valittelevatkin sitä, että he ovat todella kiinni opinnoissaan, eikä heillä ole lomia jolloin voisi tehdä kesätöitä. Osa-aikatyöskentely opintojen ohella on aika mahdotonta, koska viikot ovat niin täysiä ja 6-päiväisiä. Opiskelijat ovat vanhemmistaan taloudellisesti (ja muutenkin) riippuvaisia todella pitkään. 

Mietimme ryhmässämme, kuinka kulttuuri määrittelee asiakastyötä ja sitä, mitä voimme kysyä. Asiakkaaltamme, tältä 46-vuotiaalta eronneelta naiselta ei voinut missään tapauksessa tiedustella, onko hänellä uutta kumppania. Sellainen kysymys olisi loukkaava ja asettaisi naisen moraalin kyseenalaiseksi. Tietenkään eronnut nainen ei deittaile ketään! Avioero on muutenkin tosi iso juttu. 21 vuotta sitten tapahtunut avioero leimasi asiakkaan elämää monella tavalla. Hän ei ollut missään tekemisissä esim. isänsä suvun kanssa, koska eron myötä sukulaiset olivat pistäneet häneen välit poikki. Jos Suomessa asiakas on eronnut 21 vuotta sitten, kysymys on yleensä niin kaukaisesta tapahtumasta, ettemme ajattele sen juurikaan vaikuttavan nykyhetkeen, emmekä välttämättä kysy siitä yhtään mitään. 

Asiakas kertoi myös, että ei olisi halunnut aikoinaan naimisiin, mutta vanhemmat pakottivat. Kysyin, oliko hän vihainen vanhemmilleen tästä. Asiakas sanoi, että ei voi olla vihainen, koska äiti on ainoa joka huolehtii hänestä (isä oli kuollut). Tästä pääsimmekin keskustelemaan ylipäänsä avioliitoista Intiassa. Opiskelijat kertoivat, että suurin osa intialaisista avioliitoista on pakkoavioliittoja. Minun oli kysyttävä, että eivätkö ne ole ennemmin järjestettyjä avioliittoja. Opiskelijat sanoivat, että he eivät erottele järjestettyä avioliittoa pakkoavioliitosta, koska järjestetyissä avioliitoissa on aina pakon elementti mukana: painostusta, henkistä väkivaltaa ynnä muuta, eikä mitään mahdollisuutta valita sitä kumppania jonka itse haluaisi. Yksi naisopiskelija, jolla oli ilahduttava STAB THE PATRIARCHY -paita yllään, kertoi joutuneensa perheensä ja koko sukunsa painostuksen, huudon ja hyökkäysten kohteeksi, kun oli tuonut näytille ihan itse valitsemansa kumppanin. 

Silti opiskelijat totesivat, että vaikka he tällä hetkellä inhoavat avioliittosysteemiä ja kapinoivat sitä vastaan, luultavasti he toimivat omien lastensa kanssa samalla lailla kuin omat vanhempansa. He haluavat kuitenkin lastensa sopeutuvan yhteiskuntaan. 

Alkoholinkäyttö oli myös aihe, jota ei oikein mielellään kysytty naisasiakkaalta. Mieheltä tätä voi kysyä, koska miesten oletetaan osallistuvan, mikäli esim. juhlissa tarjoillaan alkoholia. Naisten taas ei oleteta juovan.

Opiskelijat sen sijaan esittivät asiakkaalle kysymyksen, joka Suomessa olisi outo ja kenties jopa loukkaava: "Uskotko Jumalaan?" He tiedustelivat, käykö asiakas temppelissä. Uskonto ja suhde Jumalaan ovat täällä niin tärkeitä ja olennaisia elämän osa-alueita, että niiden kartoitus on monille itsestään selvä osa sosiaalityön arviointiprosessia. 

Meillä Suomessa uskonto rajataan usein asiakastyön ulkopuolelle. Sitä ei oteta puheeksi, ellei asiakas itse ota. Uskonto tai hengellisyys voi kuitenkin olla hyvin merkittävä asia asiakkaan elämässä, jopa ratkaiseva kysymys työskentelyn kannalta. Jos emme ammattilaisina anna sille tilaa, kuinka asiakas voi tietää, että tilaa saa ottaa? Toisaalta meitä ei kouluteta emmekä ole tottuneita puhumaan uskonnosta. Osaammeko me edes puhua uskonnosta asiakkaan kanssa niin, että hän tulee kohdatuksi, nähdyksi ja kuulluksi? Jos meillä työntekijöinä on omat vahvat uskonnolliset näkemykset ja pyrkimykset, osaammeko olla käännyttämättä? Jos taas olemme vakaumuksellisia ateisteja, osaammeko kunnioittaa asiakkaan uskoa? Entä jos kaikki uskonnot (tai ainakin asiakkaan uskonto) ovat meistä "samaa paskaa" sen perusteella että olemme kuulleet muutaman kerran Päivi Räsästä, haluammeko edes ymmärtää asiakkaan uskonnollista maailmankuvaa?

Intialaiset opiskelijat olivat ihan ihmeissään ajatuksesta, että joku voi ylenkatsoa toisen uskontoa tai hyökätä sitä vastaan. Intiassa on toki ollut ja on paljon uskonnollisia jännitteitä, ja uskonnon nimessä on tapettu valtava määrä ihmisiä, mutta täällä yliopistolla erilaiset uskonnot elävät rauhallisessa yhteiselossa. Vaikka yliopisto on katolinen, sen alueella on muidenkin uskontojen kuvamateriaalia. Ja Jeesuskin on esim. tässä yliopiston aulan maalauksessa kivasti asetettu kulttuuriseen kontekstiin: guru Jeesus lootusasennossa, kädet mudrassa, joka yhdistyy ennemmin joogaan ja idän uskontoihin kuin kristinuskoon. 

Uskonto on kampuksella muutenkin läsnä. Eräs nelikymppinen vaihtari Ugandasta halusi jutella minulle eilenillalla. Hän oli ollut huolissaan minusta, mm. koska olen ollut niin paljon sairaana koronan vuoksi. Hän oli rukoillut puolestani ja saanut Pyhältä Hengeltä viestin, jonka tuli minulle välittämään. Ihan kiva viesti, tulen kuulemma paranemaan täysin. :-)