Vanhussosiaalityötä

Kun juttelin käytännöt III -kurssin opettajan Riikan kanssa harkastani täällä Intiassa, tärkeimmäksi tavoitteeksi hahmottui intialaiseen sosiaalityön kenttään tutustuminen. Ihanan väljä tavoite! Koska näytti vahvasti siltä, että en olisi päässyt vielä tänäänkään varsinaisesti kentälle, päätin hypätä mukaan tutustumisretkelle vanhussosiaalityöhön. Kiitos retkestä suomalaiselle Hillalle, joka on myös Intiassa kahden kuukauden jaksolla ja viimeistelee väitöskirjaa ikääntymisestä. Hilla oli tutustunut sosiaalisessa mediassa intialaiseen apulaisprofessoriin Keerthyyn, joka myöskin tutkii ikääntymistä. Kolmen naisen voimin pääsimme tutustumaan ensin varakkaille keralalaisille vanhuksille suunnattuun "asumispalveluun" ja sitten "marginalisoiduille" vanhuksille suunnattuun päiväkeskukseen.

En ihan tiedä, mitä termi "marginalisoitu" tarkoitti tässä yhteydessä. Minusta paikalla oli tavallisia vanhuksia tavallisista, tosin ehkä vähän niukemmin toimeentulevista perheistä. Heistä oli mukavaa, että me tulimme käymään. Etualalla henkilökuntaa, taustalla ikäihmisiä, joita haetaan taksikyydeillä päiväkeskukseen. He viettävät siellä kuutisen tuntia päivässä, tapaavat toisiaan, syövät, laulavat, harrastavat, osallistuvat "aivojumppaan" ynnä muuta. 

Ikäihmiset halusivat tietää mm. perheistämme, kuten onko meillä sisaruksia. Minulla on kaksi lasta, mikä herätti paljon myönteistä palautetta. Kun kysymykset alkoivat koskea aviomiestäni ja tämän työtä, tulkkina toiminut koordinaattori jätti kääntämättä sen että olen eronnut lasten isästä. Hän toivoi, että esittäisin olevani naimisissa. 👀 No, mainitsin jotakin epämääräistä lasten isän ammatista, mutta tällainen ylisuojelu saattaa mennä vähän liian pitkälle. Ja kumpaa tässä suojellaan: ikäihmisiä tällaiselta mielenrauhaa häiritsevältä tiedolta vai minua ikäihmisten paheksuvilta reaktioilta? Ehkä molempia molemmilta. Tuli mieleen vierailumme dalit-kylässä, jossa nimenomaan tällaiset normeja rikkovat "paljastukset" saivat aikaan herkullisimpia keskusteluita. 

Jos yksi avioero on näin tarkasti peitelty hyshys-asia, haluaisin nähdä reaktiot elämäntilanteeseeni kokonaisuutena. Itse asiassa olen eronnut kahdesti! Ensimmäinen aviomies oli intialainen! Viimeiset 10 vuotta olen elänyt naisen kanssa! 

Pari kuukautta menee kyllä kaapissakin, ei siinä mitään. Onneksi on nurkkauksia, joissa voi vähän hengähtää. Paikallisten opiskelijoiden keskuudessa on tiedostavaakin porukkaa. Jotkut olivat yrittäneet järkätä Pride-tapahtumaa yliopistolle, mutta siihen ei ollut suostuttu. On kuulemma liian poliittista. 

No, takaisin päiväkeskukseen. Tässä vielä kuva vasemmalta lukien paikan koordinaattori-sosiaalityöntekijästä, toisesta paikan sosiaalityöntekijästä sekä harjoittelua suorittavasta opiskelijasta. Takana yksi asiakkaista, joka ilahdutti meitä rummunsoitollaan ja laulullaan. (Täytyy mainita, että intialaisista on usein outoa ja huvittavaa, että me suomalaiset kyselemme lupia kuvien ottamiseen ja julkaisemiseen. Täälläkin jouduin pyytämään koordinaattoria tulkkaamaan kysymyksen asiakkaille, kun hän oli jo vastaamassa heidän puolestaan.)

Tapaamamme sosiaalityöntekijät tekevät paljon töitä. 9 tuntia päivässä, kuutena päivänä viikossa. Lomia ei ole. Vapaata saa kyllä ottaa, mutta se on palkatonta. Paikan koordinaattorilla on parivuotias tytär, jonka kanssa hän saa viettää ihan liian vähän aikaa. Sossut eivät kuitenkaan vaikuta uupuneilta. He tykkäävät työstään. Työ ei ole sellaista viranomaistyötä mihin me olemme Suomessa tottuneet. Tällaista työtä tekevät Suomessa ehkä ennemmin ohjaajat tai hoitajat. Sosiaalityöntekijä ei myöskään ole suojattu ammatti Intiassa. Kuka tahansa voi alkaa kutsua itseään sosiaalityöntekijäksi. Tietenkin tähän yritetään saada muutosta, jotta ymmärrettäisiin laillistetun + koulutetun sosiaalityöntekijän ja jonkun itse itsensä nimittäneen sosiaalityöntekijän ero. No, tavalliselle tallaajalle voi sosiaalityö olla vähän hämärä käsite jo lähtökohtaisesti. 

Tämä "marginalisoituneiden" 😮 ikäihmisten paikka on kytköksissä ensimmäiseen paikkaan, jossa vierailimme: Blessiin. Tämä on Blessin ja sen asukkaiden hyväntekeväisyysprojekti. Bless on kallis asumispalvelu tai -keskus, joka on suunnattu hyvin toimeentuleville ikäihmisille. Asukkaita on n. 150, ikähaitari 55 - 98. Asukkaat ovat olleet ammateiltaan mm. lääkäreitä, insinöörejä, professoreita. Keskus kasvaa, tässä pienoismalli tulevasta kompleksista. Huom. uima-allas.

Kyselimme ja juttelimme pitkään paikan henkilökunnan kanssa ja tutustuimme tiloihin. Huoneet olivat kuin viiden tähden hotellissa. 

Blessissä työskentelee kymmenisen sosiaalityöntekijää. Sosiaalityöntekijät mm. järjestävät erilaisia aktiviteetteja, ovat läsnä ja luovat asukkaille turvallista, hyväksyvää ja huolehdittua oloa. Usein ikäihmisillä saattaa olla jotain hankauksia perheidensä kanssa, ja niitä pyritään korjaamaan. Perheenjäsenet ja muut läheiset voivat tulla pitemmiksikin ajoiksi asumaan keskukseen. Keskuksessa hoidetaan jopa raskauksia ja synnytyksiä. On tavallista, että intialainen nainen tulee äitinsä luokse loppuraskauden ja synnytyksen ajaksi, ja Blesshän on näiden modernien mummojen koti. Kuinka moni suomalainen vanhusten palvelukeskus hoitaa synnytyksiä? :-D 

Kun tulin tänne, itselläni oli ajatus, että sosiaalityö Intiassa on varmasti aika rankkaa hommaa köyhien ja aidosti marginaalissa elävien ihmisten parissa. On se sitäkin, mutta ei tullut mieleenkään että sossut voisivat tehdä tällaisia töitä eliitin parissa. Kaikkea sitä oppii. 

Vaikka näiden kahden ikäihmispaikan asiakkaat olivat varsin erilaisia taustoiltaan ja elintasoltaan, yhteistä molemmissa paikoissa oli se, että henkilökunta puhui stigman voittamisesta. Ensimmäisessä paikassa on jouduttu vastakkain sen peri-intialaisen ajatuksen kanssa, että vanhusten kuuluu asua lastensa kanssa. Vanhukset ovat kuitenkin yksinäisiä, kun lapset tekevät pitkiä päiviä. Tai lapset asuvat kaukana, jopa ulkomailla. Ikääntyvät eivät myöskään halua olla riippuvaisia lapsistaan. He haluavat itsenäisempää elämää, minkä Bless heille mahdollistaa.

Vastaavaan stigmaan törmätään myös toisessa paikassa: ikäihmisten kuuluu olla kotona, ei missään päivähoidossa. Päivähoito on kuitenkin tehnyt näille ihmisille hyvää: he tapaavat ihmisiä, eivät ole yksin, masentuneisuus vähenee. 

Toivon, että pääsen huomenna eteenpäin varsinaisen harjoitteluni kanssa. Kiirehdimme tänään ikäihmispaikoista yliopistolle, koska meillä oli sovittuna tapaaminen Anishin kanssa. Yliopistolla koputtelimme Anishin toimiston oveen, mutta hän ei ollut siellä. Sitten tuli viesti: Anishilla onkin joku toinen tapaaminen, nähdään huomenaamuna. 

Huomista odotellessa. Täällä sataa ja ukkostaa. Toivottavasti sähköt eivät katkea, sillä ilman tuulettimia täällä on tuskaisen kuumankostea olo.